Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kun ryssä sotamonttuja kaivatti – sata vuotta Urjalan linnoitustöistä

Ilkka Markkula 2016

Julkaistu Urjalan Joulu-lehdessä 2016 kuvitettuna kartoin ja Jorma Nummelan valokuvin. Lyhennetty versio löytyy itsenäisyys100fi.-sivuilta http://itsenaisyys100.fi/urjalan-linnoitustyot-paatyivat-linnan-romaaniin/

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjän armeija ryhtyi rakentamaan Suomen suuriruhtinaskuntaan linnoitusjärjestelmää Pietarin turvaksi. Uhkakuvana oli vihollisen, eli siis Saksan, maihinnousu Itämeren rannikolle ja eteneminen Suomen läpi pääkaupunkia kohti. Vaaraa pahensi  se, että kymmenkunta vuotta aikaisemmin Venäjän suuri ja mahtava Itämeren laivasto oli tuhoutunut lähes viimeiseen purtiloon, kun se oli lähetty kotivesiltään Japanin sotaan.
Linnoitussuunnitelma oli valtava, ja melkoinen osa siitä myös toteutettiin, tai saatiin likipitäin valmiiksi. Suomenlahden puoli varmistettiin ensin, muun muassa vahvoin  rannikkotykistöasemin sekä Suomen että Viron rannikoilla. Tämän Pietari Suuren Merilinnoitukseksi kutsutun järjestelmän  rakentaminen alkoi jo vähän ennen sotaa.
Pohjanlahden suuntaa ryhdyttiin turvaamaan sodan aikana 1915 rakentamalla rannikolta Pietariin suuntautuvien maanteiden ja rautateiden varsille taisteluasemia. Niihin oli Suomeen sijoitettujen venäläisjoukkojen määrä asettua, jos maihinnousu toteutuisi. Näin olisi hidastettu ja heikennetty etenevää vihollista, kunnes sen kimppuun olisi käyty vahvemmin voimin jossain Kaakkois-Suomen alueella.
Tässä kohtaa sotavarustelu kosketti varsin vahvasti Urjalaakin, jossa linnoitteita rakennettiin rautatien varteen ja Porista päin tulevia teitä varmistamaan. Venäläisten linnoitteet Suomen sisämaassa muodostavat  kartalle merkittyinä kolme laajaa sisäkkäistä kehää. Ensimmäinen  linja kulkee Pohjois-Karjalan Valtimolta Kuopion seudulle, Ähtäriin, Virroille, Tampereelle, Vesilahteen ja Urjalaan. Täältä se jatkui edelleen mm. Karkkilaan, Vihtiin ja Lohjalle päätyen lopulta Suomenlahden rannikolle Inkoossa. Toinen linja alkaa myös Pohjois-Karjalasta, Enosta ja kulkee eteläisen Savon kautta kahtena haarana Kymenlaaksoon.  Sisin, paljolti suunnitelman asteelle jäänyt sijoittuu Karjalan kannakselle, ja on siis nykyään Suomen rajojen ulkopuolella.

Linnoitustöistä vastasivat Venäjän armeijan pioneerit, joita tuohon aikaan kutsuttiin sapööreiksi. Laajan hankkeen toteutus vaati kuitenkin myös siviilityövoimaa. Sitä Suomessa oli, koska asevelvollisuus ei koskenut suuriruhtinaskuntaa, ja sodan takia töitä oli muuten tarjolla heikonlaisesti. Vapaaehtoisesti lekan ja lapion varteen tarttuvia ei silti joka paikassa ollut tarpeeksi, vaan venäläiset joutuivat turvautumaan myös sotatilan sallimiin pakko-ottoihin. Linnoitustöissä mukana olleiden siviilien määrää ei tiedetä tarkasti, mutta se saattoi nousta jopa sataan tuhanteen, joukossa jonkin verran naisiakin. Myös vankityövoimaa oli käytössä, sitä tuotiin valtakunnan itäisimmistä osista asti. Urjalassa tosin lettipäisiä ja pelkoakin herättäneitä kiinalaisvankeja ei liene nähty.

Aloitusvuonna 1915 sisämaan vallityöt olivat lähinnä suunnittelua ja valmistelua. Varsinaiset kaivamis- ja rakennustyöt alkoivat seuraavana kesänä eli 1916. Se oli ilmeisesti myös tehokkain työjakso, sillä seuraavan kesän töitä häiritsivät jo Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkaneet levottomuudet. Lopullisesti työmaat hiljensi lokakuun vallankumous, joskin kirjoituspöytätasolla jotain lienee ollut vireillä vielä vähän sen jälkeenkin.

Venäläisten pelko Saksan maihinnoususta Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolle ei toteutunut. Varsin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen monilla linnoitetuilla seuduilla kuitenkin sodittiin, ja saksalaisia maihinnousujoukkojakin nähtiin. Linnoitteiden käyttö Suomen sisällissodassa oli kuitenkin melko vähäistä.

Kesällä 1918 käynnistettiin linnoitustöistä aiheutuneiden vahinkojen selvitystyö. Venäläisten maanomistajille lupaamat korvaukset olivat näet jääneet maksamatta, ja muiden maksumiesten puuttuessa ne lankesivat itsenäistyneen Suomen valtion kontolle. Vahinkoja arvioimaan ja korvausvaatimuksia käsittelemään perustettiin lääneittäin ns. patterivahinkolautakuntia. Etelärannikon linnoituslaitteita otettiin puolustusvoimien käyttöön, mutta sisämaalinnoitteita ei juuri tarvittu mihinkään. Niiden rakenteiden puutavara, teräs ja piikkilanka purettiin uusiokäyttöön, ja myös sitä varten perustettiin valtion toimielin, Sotasaaliskeskusosasto. Melkoinen osa käyttökelpoisesta tavarasta toki löysi luontevasti paikkansa myös yksityisten ihmisten toimesta. Sitten linnoituslaitteita kohtasi lähes täydellinen unohdus. Pelloille ja pihoihin tehdyt kaivannot täytettiin nopeasti, osa hävitettiin hiljalleen uudisrakentamisen tieltä, mutta valtaosa sai jäädä rauhassa rapistumaan. Jonkin verran sotatieteellistä tutkimustoimintaa niihin kohdistui itsenäisyyden alkukymmenillä, kuten Pauli Öljymäen diplomityö Sotakorkeakouluun vuodelta 1938. Historiantutkijoiden ja perinteenkerääjien kiinnostus linnoitustöihin virisi hiljalleen 1960-luvulta lähtien. Urjalassakin vallitöihin liittyvää muistitietoa on kerätty, ja edesmennyt paikallishistorioitsija Valo Saikku on kirjoittanut tästäkin aiheesta. Varsinaisista tieteellisistä tutkimuksista ensimmäinen nimenomaan Urjalaan kohdistuva tutkimus on Vadim Adelin vuonna 2003 julkaistu perusteellinen kartoitus  Urjalankylän linnoitteista. Myös John Lagerstedtin pro gradu-työ vuodelta 2006 käsittelee monien muiden paikkakuntien ohella myös Urjalan linnoitteita.


Urjalan linnoituskohteet

Urjalaan tuli venäläiskenraalien kartoissa peräti neljä Pietarin uloimman puolustuslinjan  pistettä, ja tuota pikaa ne oli myös kaivettu ja rakennettu maastoon. Linnoitteet koostuvat mutkittelevista taisteluhaudoista, joiden syvyys vaihtelee noin metristä yli kahteen metriin. Taisteluhautalinjoissa on tuliasemia, joihin raskaat maxim-kuularuiskut ja ehkä tykitkin olisi tosipaikan tullen sijoitettu. Etupuolella on yleensä jonkinlainen maa- tai kivivalli. Pidemmälle linjojen eteen rakennettiin piikkilankaesteet., mutta niistä ei enää ole jälkiä nähtävissä. Taustalla on erilaisia miehistön suojatiloja ja varastoja, joita yhdyshaudat liittävät taisteluhautalinjoihin.  

Urjalankylän vahvat linnoitukset sulkivat Porista tulevan tieyhteyden Rutajärven ja Kortejärven välisen kannaksen kohdalla. Linnoitteiden jäännteitä on nähtävissä kymmenessä eri kohdassa. Suurin kohde on Pappilanmäellä Rutajärven rannassa, parhaiten säilynyt Sarvikankaronmäellä Kortejärven puolella. Pieni linnoitekohde löytyy jopa Kotiseutumuseon pihasta.
Urjalankylän linnoitteet ovat sisämaan linnoitteeksi poikkeuksellisen huolella tehdyt, ne on suojattu betonilla, mitä ei eteläisen rannikkoalueen ulkopuolella juuri ole käytetty. Ehkäpä Porin rannikko oli venäläisten uhkakuvissa todennäköisin paikka saksalaisen nousta maihin? (kuvat: kartta Adelin julkaisusta?; valokuva/valokuvia.)


Honkolan linnoitukset Jänismäessä ja Kankaanpäässä sekä Kolkan myllyn linnoitteet estivät Urjalankylän ohittamisen sivuteitä pitkin. Jänismäen kallioon louhitut taisteluhaudat ovat syvyydeltään vaikuttavia. Monin paikoin kaivannot ovat niin syviä, ettei pitkänkään miehen pää ulotu reunan yli. Mahdollisesti pohjalla on ollut jotain korottavia rakennelmia tai sellaisia on ainakin suunniteltu. (Kuvat: Kolkan myllyn alueen vahinkoselvityskartta; valokuvia)

Huhdin linnoitteista osa on tehty rautatietä, osa maantietä varmistamaan. Kuva: Huhdin vahinkoselvityskartta.

Kun katselee linnoitusrakenteita maastossa, on hyvä muistaa, että ne eivät ole enää samassa asussa kuin tekijöidensä jäljiltä, varsinkaan tuliasemat ja suojatilat. Niiden hirsikatteet kerättiin nopeasti pois ja betonikatteet räjäytettiin tukiteräksen talteen ottamiseksi. Näin niistä on jäljellä vain  kallioon tai maahan kaivetut pohjat ja alaseinät. Purettuja katerakennelmia peittänyt maa-aines on  jäänyt ylimääräisiksi kasoiksi kaivantojen viereen. Ja maahan tehdyt kaivanteet ovat tietysti sadan vuoden aikana luonnonvoimien vaikutuksesta madaltuneet. Kallioon louhitut asemat ovat pääosin muotonsa säilyttäneet, vaikka toki niihin on kertynyt kariketta ja kasvillisuutta. Isoja puitakin on ehtinyt kaivantoihin sekä kasvaa että kaatua. Tahallista täyttöä on tehty, ja pihoille ja pelloille tehdyt kaivannot on tietysti hävitetty kokonaan. Linnoitteiden etumaastossa olleet piikkilangat on niin ikään poistettu. Linnoitusrakenteiden ja niiden kohteen, tien tai rautatien, välissä saattaa olla sankka metsä. Sitä ei tekovaiheessa välttämättä edes kokonaan kaadettu, jollei sitten puutavaran saamiseksi. Kaato olisi tehty vasta siinä vaiheessa, kun kun linnoitusta todella olisi tarvittu.


Vallitöiden muistot

Muistitietoa linnoitustöistä on Urjalassakin koottu, ja eri tavoin myös julkistettu. Osmo Urjanheimo on kirjoittanut (Airanteen aallot --lehdessä, numero ?) omia ja Urjalankylän perinnepiiriläisten (Eine Ahlman, Kaarina Auho, Tauno Nikkilä ja Reino Rantanen) muisteluita.  Elli Luoto, o.s. Kallio on kirjoittanut  vuonna 1998 ilmestyneeseen sukukirjaan nimeltä ”Ilolan mänty” lyhyen muistelman, joka on myöhemmin ilmestynyt Urjalan Sanomissa. Aada Kantola, omaa sukuaan Kallio ja Ellin isosisko, toimitti paljolti samanlaisia muistelmia Väinö Linnalle, joka taas on niitä myöhemmin muistellut Pertti Virtarannan taltioimissa haastatteluissa. Näissä muisteluissa tuntuvat korostuvan paikallisen väen ja sotilaiden kohtaamiset työn ulkopuolella. Se on varsin ymmärrettävää, koska muistelijat ovat tapahtuma-aikaan olleet lapsia, joilla tuskin oli työmaille asiaa. Urjalankylässä sotilaat majoitettiin nuorisoseura Pyrinnön taloon, päällystö ainakin Astalan ja Nikkilän taloihin. Honkolassa  majoituskäytössä oli monien muiden talojen ohella Linnan torppa, Väinö Linnan myöhempi lapsuudenkoti.
Venäläiset olivat lapsirakkaita ja tarjosivat mielellään maistiaisia keittiöistään. Ruokakultuurien ero aiheutti ihmetystä, venäläisten hapankaalikeitot ja tattaripuurot oudoksuttivat suomalaisia, mutta ”ryssänlimppua” pidettiin arvossa.  Ennakkoluuloisuutta oli toisinkin päin: Kallion sisarusten isän  sotilaille tarjoama pääsiäismämmi ei saanut suurta suosiota. Tuokkonen palasi takaisin ”niinkuin lintujen nokkimana” varovaisten maistelujen jäljiltä.
Pikkupojat, ja vähän isommatkin, pyrkivät toisaalta tekemään kaikenlaisia kolttosia sotilaille, joiden oli tiukan kurinsa takia vaikea vastata samalla mitalla. Häijyimmästä päästä lienee ollut koiranraadon laittaminen venäläisen työnjohtajan maderysään. Ihan kepposeksi ei enää voi lukea toisen, vähemmän pidetyn työnjohtajan jalan tahallista murjomista kivenkankeamisen yhteydessä.Yhteisen kielen puute tietysti vaikeutti kommunikointia. Eräskin upseeri lienee yllättynyt suuresti, kun pysäytti tiellä vastaan tulleen Tuomen Fiinun. Upseerin tarkoitus oli  ilmeisesti kysyä jonkin paikan sijaintia ja hän alkoi sitä varten kaivaa karttaa taskustaan. Fiinu kuitenkin epäili sieltä ilmestyvän aseen ja pakeni kiireesti hyläten kantamansa olkilyhteen tielle.  

Lämpimämmistä ja läheisemmistä venäläissotilaiden ja suomalaisnaisten kohtaamisista kerrotaan tietysti myös. Venäläissolttuja pidettiin komeina ja he olivat hyviä tanssijoita, joten ei ihme, että he herättivät tytöissä kiinnostusta ja pojissa mustasukkaisuutta.  Sen tyyppisiä tarinoita vallityöpaikkakunnilta on merkitty muistiin ylipäätään paljon. Ei varmaan syyttä suotta, mutta tämän aihepiirin tarinoille on kyllä tyypillistä, että savua syntyy tulen määrään nähden runsaasti. ”Kuitenkin he käyttäytyivät loppujen lopuksi aika hyvin. Ei mitään mainittavia hankauksia tullut. Ei kai yhtään 'pikkuryssääkään' ilmaantunut”, on joku Urjalankylän perinnepiiriläisistä tiivistänyt. Varsin erikoinen yksityiskohta on Linnan muistelema kertomus, jonka mukaan naiset käyttivät punaraitaista huivia ikään kuin rohkaisevana signaalina silloin kun lähestyminen venäläisten taholta oli toivottua. Linna mainitsee jopa nimityksen ”ryssänpyydys”. Kun tämä, sinänsä kutkuttava, tarina on jopa painettu erään Väino Linnan elämäkertateoksen sivuille, niin tekee mieli mainita, että alkuperäinen muistelija, Aada Kallio, oli noihin aikoihin vain kaksi-kolmetoistavuotias. Punaväri tässä yhteydessä saa oikeastaan uumoilemaan, olisiko tarinaan sekoittunut aineksia pari vuotta myöhemmiltä sisällissodan ajoilta.
Mutta vaikka yhteiselo sujui pääpiirteissään sopuisasti, koettiin sotilaita kohtaan pelkoakin. Osin se taisi johtua jo ulkonäöstä. Vierasmaalaista väkeä ei sen ajan Urjalassa usein nähty, ja Venäjän armeijassa palveli miehiä monista kansallisuuksista. Rauhattomuutta kylille toi myös ihan perussuomalainen ”liikkuvampi porukka” jota vallityömaille ja niiden liepeille alkoi kerääntyä. Olot koettiin niin levottomiksi, että jotkut perheet jopa lähettivät lapsensa rauhallisemmille kulmakunnille turvaan.

Itse vallitöistä perinnepiiriläiset tuntuvat muistavan enimmäkseen kaikenlaista vilppiä ja vilunkipeliä. Työstä poissaolosta seurasi periaatteessa palkanmenetys, mutta sen saattoi välttää antamalla valvovalle sotilaalle pikku lahjuksen. Työnjohtajilla saattoi olla listoillaan olemattomia ”mustia miehiä”, joiden palkat he pistivät omaan taskuunsa. Urakkaluontoisissa töissäkin osattiin huijata. Samaa kuormaa kierrätettiin moneen kertaan laskentapaikan ohi, tarinan mukaan jopa koko päivän ajan. Kiviporareilla taas kerrotaan olleen valmiiksi rei'itetty litteä kivi. Se peitettiin reunoiltaan hiekalla ja kiven alla olevaan maahan saatiin vähin ponnistuksin tehtyä riittävän syvä reikä mittamiehille esitettäväksi. Tällaiset tarinat ovat linnoitustyömuisteluksissa yleisiä kaikkialla. Jo ensimmäinen linnoitustöiden tutkija, Pauli Öljymäki, mainitsee, että ”eräskin Lemin pitäjässä työssä ollut kertoi suurimman osan työstä olleen lapioon nojaamista”. Epäilemättä on näissä tarinoissa perää, mutta kun katselee Urjalankylän betonilinnoitteita tai Jänismäen pitkiä ja syviä taisteluhautoja, on erittäin ilmeistä, että työkaluja on käytetty muuhunkin kuin nojaamiseen.

Valo Saikku kirjoitti vuoden 2000 Urjalan joulu -lehdessä patterivahinkolautakunnan toiminnasta Urjalassa. Lääniin perustettu kolmihenkinen lautakunta kartoitti urjalalaisten maanomistajien kärsimät vahingot useissa kokouksissa lokakuussa 1918. Korvauksia haettiin monenlaisista asioista. Esimerkkinä Honkolan kartanon vaatimuksia suoraan kokouspöytäkirjasta: ”Honkolan kartanon puolesta vaaditaan korvausta vahingosta, joka on tapahtunut kartanon pelloilla, niityillä ja metsässä ja luvataan antaa luettelo venäläisten ottamista puista, vaaditaan vallihautain täyttämistä pelloissa ja hakamailla, sekä metsänviljelystä tilalle, samoin laidunvahingoista ja hävitetyistä aidoista ja kivien poistamisesta pelloilta sekä soran otosta Hunningon torpan maalla ja kartanon läheisyydessä.” Lisäksi kartanon edustaja mainitsi alustalaisten kärsimiä vahinkoja, joista nämä voisivat itse puolestaan hakea korvausta. Kalastusvahinkojen korvausta kartano haki myös, mitä ne sitten lienevät olleetkin. ”Kivien poistamisen pellolta” ei luulisi olevan korvauksen haun peruste, mutta ilmeisesti asia on kirjattu väärin ja kyse lienee pellolle tuotujen kivien poisvientikuluista. Korvauksia myös saatiin, yhteensä niitä maksettiin Urjalaan yli 200 000 markkaa. Maanomistajien lisäksi korvausta haki kunta, joka oli joutunut kustantamaan venäläisten majoituksen. Suurin yksittäinen korvauksen saaja oli Nuutajärven kartano, jonka mailta oli otettu runsaasti puutavaraa.

Pentinkulman vallityöt

Myös Pohjantähti-romaanin Pentinkulmalla tehdään linnoitustöitä. Kesällä 1915 saapuvat sapööriupseerit karttoineen ja alkavat mitttailla Ketunmäkeen linnoitteiden paikkoja. Kyläläisiä kiinnostavat tuossa vaiheessa enemmän venäläisten autot. Mutta pian kuullaan että tulossa on isoja töitä ”kun ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja”. Sotilaita majoitetaan palokunnantalolle, sen pihalle rakennetusta keittiöstä saavat pikkulapset ruuanloppuja, kun hyvin sattuu. Ja ehtoolla on hametta liikkeellä palokunnantalon vaiheilla...
Linnoitustyöt tuovat kylälle hyväpalkkaista työtä ja muualta tulleen työväen myötä elämä vilkastuu, vanhemman väen mielestä arveluttavallakin tavalla. Vaikka linnoitustöitä kuvaava jakso on lyhyt, ehtivät monet romaanin keskeiset  henkilöt vilahtaa siinä, kukin luonteensa mukaisesti toimien. Kivivuoren Otto perustaa ison urakkaporukan, saa sille hyvin töitä ja samalla osakseen epäilyjä epämääräisistä juonista töitä johtavan upseerin kanssa. Laiskansorttinen Kankaanpään Elias laitetaan tahdittamaan juntta- ja poramiesten työtä rivoilla lauluilla, missä  hän onkin mies paikallaan. Muuta ei varsinaisesta työnteosta sitten kerrotakaan. Koskelan Akseli ja räätäli Halme suhtautuvat venäläisiin karsaasti luokkatietoisuuttaan, koska ”Niitten pistimillä meidän herrat hallittee”. Pappilassa suhtautuminen on yhtä karsasta, mutta tietysti eri syistä. Kiviojan Lauri  huumaantuu upseerien autoista, Leppäsen Aune saa soltuista uusia sulhasia. Laurilan Uuno joutuu korttiringissä kohtalokkaaseen riitaan, puukottaa toispaikkakuntalaisen vallimiehen hengiltä ja päätyy vankilaan.

Miestappoa lukuunottamatta Linnan kuvaus on hyvin samankaltaista kuin paikallisten muistelijoiden. Tottakai, sen tapaisista tarinoistahan hän on virikkeensä ammentanut. Tietolähteekseen Linna nimeää Virtarannan haastatteluaineistossa ainakin edellä mainitun Aada Kallion ja tämän veljen. Mutta ei Linna tässäkään kohtaa Urjalan historiaa kirjoittanut, se toki tiedetään. Virikkeet ovat virikkeitä: ”...asia niinkun hahmona jää mieleen ja minä sitten itse täyrennän sen mukaan kun soveliaaksi katson”, kuten Linna itse luonnehtii prosessia.

Unohduksesta matkailukohteiksi

Linnoituslaitteiden unohdus on ollut pitkä ja syvä, niin Urjalassa kuin muuallakin. Paljon on niitä, jotka eivät tunne koko asiaa, ja nekään, jotka ovat kaivanteita maastossa ihmetelleet, eivät välttämättä tiedä niiden alkuperää, tai käsitys on hämärä. Omalla nykyisellä asuinseudullani Kuopion eteläpuolella on saman linnoitusketjun asemia Vuorelan ja Toivalan kylissä. Siellä on hyvin yleinen väärikäsitys ajatella ne Suomen sodan aikuisiksi. Väärinkäsityksen syy on sangen  ymmärrettävä, sillä Toivalassa on tuolloin tosiaan sodittu, ja näiden Sandelsin johtamien sotatoimien muistoa vaalitaan paikkakunnalla muistomerkein ja paikannimin. Urjalassa olen törmännyt mm. käsitykseen, että venäläisvarustukset olisivat viime sodan aikaisilla sotavangeilla teetettyjä.

Venäläisten sotavarustukset eivät varmaankaan olleet järin muistelemisen arvoisena koettu asia vasta itsenäistyneessä Suomessa, eivätkä myöhemmät sodat niiden kiinnoistavuutta lisänneet. Sittemmin niihin on virinnyt voimakastakin kiinnostusta, joskin melko suppeissa harrastaja- ja tutkijapiireissä. Nykyään linnoituslaitteiden jäänteet ovat suojelukohteita. Turistinähtävyyksiäkin on niistä joillakin paikkakunnilla koetettu kehittää. Kyllä ne muistamisen arvoinen osa historiaa ovatkin. Mittasuhteiltaan jättiläismäinen sotaponnistus, jossa iso-isoisämme ovat vuodattanet hikeään. Eivät onneksi vertaan kuitenkaan.

©2019 layout1 - suntuubi.com