Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Runoileva punalentäjä

(julkaistu hieman lyhennettynä Savon Sanomien Maanantaivieras-palstalla 4.5.-09)

Yhdeksänkymmentä vuotta sitten elettiin ensimmäistä täyttä rauhan vuotta pitkän maailmansodan jälkeen. Kaikkialla ei kuitenkaan rauha vallinnut. Pitkin laajaa Venäjänmaata riehui punaisten ja valkoisten raaka sisällissota. Syksyllä 1919 käytiin yksi tämän sodan kovimmista taisteluista aivan Suomen kaakkoisrajan tuntumassa valkoisten hyökätessä Virosta kohti Pietaria. Suomen valtio ei sotaan sotkeentunut, mutta suomalaisia oli silti mukana, molemmilla puolilla.

 Yksi punaisten puolella taistelleista oli Leppävirralla syntynyt Kalle Tähtelä, siviiliammatiltaan lehtimies ja kirjailija. Elon mainingit olivat viskoneet 28-vuotiaan kynämiehen lentäjäksi punalaivastoon. Tai lentäjäoppilas Tähtelä oikeastaan vielä oli, kun hän kylmänä ja tihkusateisena lokakuun aamuna nousi ilmaan Oranienbaumin laivastotukikohdasta ja lähti kahden muun koneen seurassa tiedustelemaan ja pommittamaan valkoisten asemia. Tähtelän kone oli M 20-tyyppinen ”lentovene”, kömpelöksi ja vaikeasti ohjattavaksi mainittu kaksipaikkainen kone. Tähtelältä lentäminen kuitenkin sujui, ja tällä kertaa kone totteli nöyrästi. Ei ollut pakkasta, joten lähtökiidon vesiroiskeet eivät jäätyneet ohjausvaijereihin estämään niiden liikkumista. Viidessätoista minuutissa punakoneet saavuttivat tavoitteensa, Gostilitsin kylän, missä Alexander Tonissonin johtama virolaisdivisioona oli asemissa.

 Kalle Tähtelä oli syntynyt 1891. Vanhemmat olivat Retriikka Junno ja Aleksanteri Hagert (myöhemmin Franzen, sitten Tähtelä). Perhe oli melko varakas ja lapsia koulutettiin, mutta elämä oli myös sangen liikkuvaista. Kalle ehti käydä alkeiskoulua Leppävirralla, Kuopiossa ja Porvoossa, parin Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen vielä Helsingissäkin. Lyseo jäi kesken kun kirjallisesti lahjakas poika ryhtyi sanomalehtialalle työskennellen ensin Etelä-Suomen Sanomissa ja sitten Aamulehdessä. Samoihin aikoihin julkaistiin hänen ensimmäinen teoksensa, näytelmä ”Mustalaisen kosto”. 19-vuotiaana Kalle lähti Saksaan ja seuraavana vuonna Yhdysvaltoihin, missä kirjallisten opintojen ja sangen sekalaisten töiden jälkeen päätyi taas lehtimieheksi. Vaikka Kalle ei kotitaustaltaan edustanut köyhälistöä, hän omaksui vaellusvuosinaan sosialistisen maailmankatsomuksen. Niinpä hän hakeutui töihin nimenomaan suomenkielisiin työväenlehtiin, joita tuohon aikaan ilmestyikin Yhdysvalloissa runsaasti. Toimittajan työn ohella hän kirjoitti vielä kaksi muuta näytelmää sekä julkaisi lehdissä runoja ja novelleja. Yksi novellikokoelma ilmestyi kirjanakin sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, lisäksi niukanlaiseen tuotantoon kuului joitakin suomennoksia.

Suomeen Kalle Tähtelä palasi suurlakon alla marraskuussa 1917, turkulaisen Sosialisti-lehden toimittajaksi. Niin kiihkeä sosialisti kuin olikin, Tähtelä vastusti aseellisen vallankumouksen aloittamista Suomessa. Kun se sitten kuitenkin alkoi, hän pysyi toimittajan työssään ja tempautui pian mukaan vallankumousintoon. Punaisten tappion ollessa selvä ja valkoisten lähestyessä Turkua Tähtelä pakeni Venäjälle kuten tuhannet muut.

Punapakolaisten ei ollut helppoa löytää toimeentuloa Neuvosto-Venäjän kaaoksen ja puutteen keskellä. Lehtimiehen taidoillekaan ei ollut juuri käyttöä. Nuorille miehille oli kuitenkin tarjolla ainakin niukan toimeentulon tarjoava ura puna-armeijassa, sillä neuvostovalta kävi sotaa monella rintamalla. Tähtelä pyrki ja pääsi punalaivaston ilmasotakouluun. Ratkaisu perustui Tähtelän kohdalla epäilemättä myös aatteellisiin syihin, olihan hän liittynyt myös vastikään perustettuun Suomen kommunistiseen puolueeseen.

 Ilmasotakoulussa Tähtelä sijoitettiin kansainväliseen osastoon. Vajaan sadan miehen joukossa oli monia muitakin suomalaisia. Nämä olivat entisiä punakaartilaisia, monet jonkin sortin konemiehiä ennestäänkin. Runoilija oppi ilmasodan taitoja siinä missä muutkin, ja ainakin kuolemansa jälkeen häntä mainittiin joukon parhaisiin kuuluneeksi. Vaikka siinä olisi liioitteluakin, niin joka tapauksessa Tähtelä oli yhtenä harvoista ryhmässään ehtinyt läpäistä sekä teoria- että lentokokeen, ennen kuin neuvostovalta heitti puolustajansa tuleen kesken koulutuksen.

 Valkoisten eteneminen Pietaria kohti oli alkanut jo keväällä 1919 Pihkovasta käsin. Kesällä useammalta suunnalta hyökkäävät joukot yhdistettiin nk. Luoteisarmeijaksi ja johtoon nimitettiin kenraali Nikolai Judenitsh. Punaiset olivat hätää kärsimässä. Luoteisarmeijaan kuului parikymmentä tuhatta taistelijaa, se oli hyvin varustettu ja sai Englannilta merkittävää tukea. Itämeren pohjukassa parveili englantilaisia sotalaivoja, joukossa lentotukialuskin Sopwith-hävittäjineen. Kuusi panssarivaunua herätti kauhua punaisen jalkaväen keskuudessa. Lokakuussa aloitettuun laajaan hyökkäykseen osallistui myös virolaisia ja parituhatta inkeriläistä. Ainakin näiden joukkojen mukana myös suomalaisia vapaaehtoisia osallistui ”Jutenitsan” sotaan. Virallisesti Suomi pysytteli puolueettomana, vaikka englantilaiset  käyttivätkin  Suomen maaperää lentotoiminnassaan.

 Puna-armeijalla oli niukasti miehiä asettaa Judenitshia vastaan, ja niinpä taisteluun lähetettiin vielä koulutusvaiheessa olevia yksikköjä, kuten edellä mainitut lento-oppilaat. Myös Pietarin suomalaiset punaupseerikoululaiset saivat siirtyä oppitunneilta totiseen sotaan. Näitä jalkaväen miehiä oli tietysti paljon enemmän kuin lentäjiä, monta sataa miestä. Heidän väitetään kunnostautuneen erityisesti panssarivaunujen tuhoajina. Punaisten häthätää kokoon saadut joukot onnistuivat kuin onnistuivatkin torjumaan valkoiset eikä Judenitsh koskaan päässyt Pietariin, vaikka ehtikin jo tähystellä sen kupoleita Pulkovon kukkuloilta. Lopputuloksella saattoi olla maailmanhistoriallinen merkitys, sillä epäonnistuminen tässä ratkaisevaksi koetussa taistelussa masensi valkoisia pahoin.


Kalle Tähtelän osuus sodassa jäi vähäiseksi. Lokakuinen taistelulento oli hänen ensimmäisiään. Hän pudotti pomminsa, ja tähystäjä Bahvalov ruimi konekiväärillään valkoisten asemia sen verran kuin panoksia riitti. Paluumatka oli jo alkamassa, kun valkoisten luoti katkaisi koneen polttoaineletkun.

Tähtelä teki onnistuneen pakkolaskun ja lähti Bahvalovin kanssa pyrkimään omien puolelle. Päivän pari miehet onnistuivat piileskelemään ja tekemään hankalaa taivalta, mutta jäivät lopulta kiinni. Vankien otto ei kuulunut tämän sodan tapoihin. Molemmat ammuttiin, Tähtelän kohdalla surmatyö ilmeisesti saatettiin loppuun pistimellä.

Kalle Tähtelän tarina ei kuitenkaan päättynyt virolaisen pistimen sohaisuun. Muutaman päivän kuluttua punaiset valtasivat alueen ja lentäjien ruumiit löydettiin. Ne vietiin Oranienbaumiin, missä järjestettiin näyttävät hautajaiset. Nuori neuvostovalta tarvitsi sankarinsa, ja siihen rooliin Kalle Tähtelä sopi erinomaisesti: oli uuden aselajin hohtoa ja runoilijan romantiikkaa, ulkomaalaisuuskin istui hyvin vallankumouksen kansainvälisyysihanteisiin. Muistopuheen haudalla piti Yrjö Sirola, joka myös laati ylevähenkisen muistokirjoituksen. ”Ei haihtuvalla musteella, vaan elämänsä verellä piirsi hän kirjaimen köyhälistön vapautuksen aikakirjoihin” huipentuu Sirolan nekrologi.

Sankarimyyttiä vahvistettiin vielä väitteillä, että lentäjiä olisi ennen teloitusta kidutettu ja vielä sen jälkeenkin silvottu pöyristyttävällä tavalla. Tällainen menettely olikin tavallista Venäjän sisällissodassa, mutta säilyneiden dokumenttien perusteella Tähtelä ja Bahvalov eivät sellaista joutuneet kokemaan. Tähtelän tarinasta kirjoitettiin laajasti lehdissä, ja jopa yksi Mustanmeren laivaston lento-osastoista nimettiin hänen mukaansa. Muuan Yersova-niminen taiteilija maalasi 1919 Tähtelän ja Bahvalovin kunniaksi taulun nimeltä ”Itämeren lentäjien uroteko”.

 Tässä ei kuitenkaan vielä ollut kylliksi. Valkoisten ahdistaessa Pietaria bolsevikkien salainen poliisi Tsheka aloitti ankaran kampanjan ”sisäisten vihollisten” paljastamiseksi. Tällöin pidätettiin ja teloitettiin lukuisia upseereita, jotka olivat ennen puna-armeijaa palvelleet myös tsaarin armeijasssa. Joukossa oli myös Tähtelän entinen divisioonankomentaja Boris Pavlinovitsh Berg. Divisioonankomentajalla ja lento-oppilaalla ei varmastikaan ollut eläessään mitään kosketusta toisiinsa, mutta joku tshekisti sai silti neronleimauksen: tässäpä sopiva konna sankaritarinan höysteeksi!  Ja niin keiteltiin kokoon merkillinen tarina, jonka mukaan petollinen komentaja Berg poisti lentopommista räjähteen, laittoi tilalle salaisia tietoja Pietarin puolustuksesta ja yritti pakottaa Tähtelän pudottamaan pommin valkoisten puolelle. Pommi jäi pudottamatta, tarinan eri versioissa eri syistä. Berg tahtoi kostaa ja saatuaan tiedon Tähtelän pakkolaskusta hän toimitti jollakin ihmeellisellä tavalla valkoisille kehotuksen surmata lentäjät. Tarina on monella tapaa tolkuton, mutta osoittautui sitkeähenkiseksi. Se lämmitettiin uudelleen toisen maailmansodan alla, ja on tiettävästi julkaistu vielä niinkin myöhään kuin 1989.

 Kirjailijana Tähtelän muisto ei elänyt yhtä kauan. Hän kyllä kirjoitti sujuvasti, eikä hänen novelleissaan ole sitä raskassoutuista koukeroisuutta, josta sadan vuoden takaiset tekstit yleensä vaivatta erottaa uudemmista. Vähän ennen viimeistä lentoaan hän kuvaili kirjeessä haaveitaan vetytyä "syrjäiseen sopukkaan kirjoittamaan kauniita kertomuksia kyynelten läpi". Mutta  poliittinen työ ja taistelu veivät  ajan, taiteilijana Tähtelän kohtalona oli jäädä lupaukseksi. 

Aiheesta tarkemmin:

Mikko Ylikangas: Lentäjän  kuolema. Teoksessa Kalleinen (toim.): Venäjä ja Suomi. Juhlakirja professori Timo Vihavaiselle 9.5. 2007. s. 123-147.

Mikko Ylikangas: Mainio pikku sota. Brittilentäjät Suomessa vuonna 1919. Atena 2016.

                                                      

 

©2018 ratsumies - suntuubi.com