Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

”LEHTIMÄKI LÄHTI POLSEVIIKIN PUOLELLE”

Vapunpäivän aikoihin 1919 Verner Lehtimäen ura Muurmannin Legioonassa oli lopullisesti ohi. Silloin hän ilmaantui Karhumäessä punaisten puolelle kolmen matkakumppaninsa kanssa. Joukkiolla oli takanaan usean vuorokauden ja kymmenien kilometrien mittainen näännyttävä korpivaellus Urosjärven aseman vaiheilta. Siellä britit olivat päästäneet heidät valkoisten ja punaisten uloimpien asemien väliselle ei-kenenkään maalle.
Verner oli oleillut Legioonan parissa vielä kolmisen viikkoa kapinahankkeensa ilmitulon jälkeen. Ainakaan oman kertomuksensa mukaan hän ei ollut tätä aikaa toimettomana vaan oli laatinut vielä uudenkin suunnitelman. Yllätysisku ja pako olisi vielä ollut mahdollinen muutaman sadan parhaan hiihtäjän voimin, vaikka koko Legioonan  mobilisointi ei enää tullut kyseeseen. Vain poikkeuksellisen aikainen ja nopea kevääntulo  esti suunnitelman toimeenpanon, edelleen Vernerin oman muisteluksen mukaan.
28.4. Verner sai hyvästellä legioonalaiset Knäsön harjoituskentällä. Oman liikutuksensa ja vihamielisten ainesten häirinnän takia hän ei pystynyt pitkiä puheita pitämään. Sanotaan, että monille legioonalaisille jäi täysin epäselväksi, miksi komentaja niin yllättäen lähti ”polseviikin puolelle”. Jos tämä pitää paikkansa, niin kapinavalmistelut olivat ilmeisesti olleet sangen pienen piirin tiedossa. Lyhyiden jäähyväisten jälkeen oli edessä junamatka Urosjärvelle Väinö Salovaaran, Martan ja Salovaaran naisystävän seurassa. Verner kertoo matkalla sattuneen monia välikohtauksia, osa hyvinkin kummallisia. Ilmeistä oli, että englantilaisilla oli tarkoitus ampua koko joukko, kunhan päästäisiin riittävän etäälle. Verner antaa ymmärtää, että hän sai teloittajat epäröimään perättömällä väitteellä, että oli jättänyt Tokoin haltuun kopion brittipäällystöltä saamistaan ”turvatakuista”. Toisaalta seurue myös painui radanvarresta metsän suojaan heti vapaiksi päästyään, mahdolliset väijytykset välttääkseen.
Vernerin selitys ei tässä kohtaa tunnu kovin uskottavalta. Jos saattajilla olisi ampumiskäsky ollut, tuskin he olisivat moiseen epäröintiin ja suoranaiseen tunarointiin sortuneet. Ja mitä vahinkoa Tokoi olisi pystynyt englantilaisille aiheuttamaan, vaikka hänellä olisi Vernerin väittämät paperit hallussaan ollutkin? Uskottavammalta tuntuu, että Verner haluttiin säästää, kenties hyvän tahdon eleenä bolshevikkien suuntaan. Vaikka britit tukivat Venäjän valkoisia, he epäilemättä varautuivat myös siihen mahdollisuuteen, että voiton perisivät punaiset. Jotain saattoi painaa myös se hyväntahtoisuus, mitä Verner oli vuotta aikaisemmin Tampereella brittidiplomaateille osoittanut.
Iivo Ahavan kohtalo oli kovempi. Hänet oli Vernerin seurueen tavoin päästetty lähtemään punaisten puolelle, viikon pari aikaisemmin vain. Perille Ahava ei elävänä tullut.
Punaiset löysivät hänen ruumiinsa rintamien väliseltä alueelta 24.4. Ahavan tappajia ei varmuudella tiedetä, mutta yksi arvelu on, että surmatyö tapahtui  englantilaisten käskystä, likaisen työn langetessa brittiarmeijassa palvelleille serbialaisille. Karjalaisnationalistilla ei ehkä ollut Verner Lehtimäen veroista goodwill-arvoa.
Pian omien puolelle päästyään Verner sai komennuksen punalaivaston lentokouluun. Ilmailun parissa hän sitten toimikin loppuelämänsä. Martta lähti samoihin aikoihin Suomeen, missä jäi pian kiinni ja sai ehdonalaisen vankeustuomion. Venäjälle hän ei enää palannut vaan eli vuoteen 1976 vanhoissa kotimaisemissaan.
Muurmannin Legioonan tapahtumat nousivat Vernerin elämässä merkittävästi esille parikymmentä vuotta myöhemmin, kohtalokkain seurauksin. 1934 Aleks Tuorila syytti muistelmissaan Verneriä petollisuudesta bolshevikkien asialle, ja väitti, että tällä olisi ollut hyvät mahdollisuudet järjestää legioona Puna-armeijan puolelle, jos vain halua olisi ollut. Ja kun Verner sitten 1938 pidätettiin, häntä syytettiin vastavallankumouksellisista vehkeilyistä Oskari Tokoin kanssa, tosin vasta heidän Amerikan-vuosinaan.

 

aikaisempaa tarinaa...

AARNE ORJATSALO, NÄYTTELIJÄ BRITTILUUTNANTTINA

Muurmannin Suomalaisen Legioonan erikoisen henkilögallerian ehkä värikkäin hahmo on näyttelijä Aarne Orjatsalo. Hän oli ennen sisällissotaa Suomen tunnetuimpia ja suosituimpia teatterintekijöitä, ansioitunut paitsi näyttämöllä, myös teatterinjohtajan pestissä. Sosialidemokraattina hän liittyi sodan alettua punaisiin, vaikka ei alunperin kapinaa kannattanut. Eikä hän ei vielä tuolloin aseisiin tarttunutkaan, vaan toimi lääkintähuollon johtotehtävissä, ja tarvittaessa myös sytyttävänä agitaattorina. Pako Venäjälle oli tietysti tappion jälkeen edessä noillakin kolttosilla. Muurmannille Orjatsalon on sanottu tulleen itsensä Otto Ville Kuusisen kehoituksesta. Lieneekö tarinassa perää, mutta välirikko Kuusisen johtamiin suomalaisbolsevikkeihin oli matkasta seurauksena. Orjatsalo näet sanoutui irti bolsevismista ja  pyrki luomaan suhteet Iso-Britanniaan. Julkisesti asia tehtiin tiettäväksi nk. Muurmannin julistuksessa, jonka allekirjoittajiin kuului muiden muassa myös Oskari Tokoi. Orjatsalo ja Tokoi lienevät haaveilleet hyvinkin merkittävästä yhteistyöstä, jolla olisi autettu tappion kärsineitä punaisia myös kotimaassa. Brittejä sen sijaan ei tainnut kiinnostaa venäjänsuomalaisisssa muu kuin mahdollisuus saada kipeästi tarvitsemaansa maastokelpoista jalkaväkeä rautatien suojaamiseen. 

Orjatsalo ryhtyi nyt myös sotilaaksi. Hän ylensi itsensä heti upseeriksi ja kokosi sekä äkseerasi Arkangelissa lähes komppanian vahvuisen suomalaisjoukon, jonka toi tullessaan Muurmannin ratavarteen. Porukalla sanotaan olleen hyvät perusvalmiudet Suomalaiseen Legioonaan liittyessään, mutta suhde päällikköön oli heikommalla tolalla. Tappouhkauksistakin kerrotaan. Ilmeisesti jutussa jotain perää on, ainakin Ojatsalo joutui pettymään tavoitellessaan koko Legioonan päällikön pestiä. Luutnantin arvon hän kuitenkin briteiltä sai, ja uuden nimenkin. Aarne Alarik Orjatsalo (alkuaan Riddelin) oli nyt Alaric Arnee.

Legioonan suomalaiseksi johtajaksi valittu Verner Lehtimäki ja Orjatsalo ovat varmaankin tunteneet toisensa jollain tavoin jo Suomessa. He kuuluivat molemmat punaisen Tampereen päällystöön, Orjatsalo lääkintähuollon puolella ja Lehtimäki itäisen rintaman komentajana ja lopulta hetken ylipäällikkönäkin. Myöhemmissä kapinatarinoissa nämä kaksi kookasta ja huomiota herättänyttä toveria menivät hiukan sekaisinkin. Lehtimäen johtama läpimurtojoukko, joka livahti Tampereen saartorenkaasta Näsijärven jäitä pitkin sai nimityksen ”Orjatsalon sakki”. Moni tunnistikin joukosta Orjatsalon, vaikka tämä oli todellisuudessa lähtenyt Tampereelta jo aiemmin, junien vielä kulkiessa. Ei ole tietoa, millaiset Lehtimäen ja Orjatsalon välit tuolloin olivat. Muurmannilla he joka tapauksessa päätyivät poliittisesti vihollisleireihin, Lehtimäen pitäytyessä tiukalla bolsevikkilinjalla. Ja kuten todettu, kilpailutilannekin syntyi päällikköä valittaessa. 

Lehtimäki on myöhemmissä muistelmissaan antanut Orjatsalosta sangen kielteisen kuvan. Hän esittää tämän mahtailevana ja ylimielisenä, mutta pelkurimaisena miehenä, joka tahtoo viedä Legioonan sotimaan bolsevikkeja vastaan. Lopulta Orjatsalo saa selville Lehtimäen kapinasuunnitelmat ja ilmiantaa hänet briteille. Kuvausta ei kannata lukea faktana, eikä se välttämättä ole edes Lehtimäen aito mielipidekään, sillä muistelma on kirjoitettu Neuvostoliitossa 1930-luvulla julkaistavaksi aiottuun kirjaan. Orjatsalon kuva Lehtimäen käsikirjoituksessa on selkeä konnan rooli, jollainen tietysti tarvittiin aatteellisesti horjumattomien sankarien vastapainoksi. Kirja ei lopulta koskaan ilmestynyt, mutta käsikirjoitus säilyi, ja osa siitä on julkaistu myöhemmin Suomessa kirjassa ”Verner Lehtimäki, punapäällikkö”.

Sarjakuvassa Alaric Arnee vilahtaa vain parissa kohtaa, kuvattuna Lehtimäen ”virallista bolvikkilinjaa” myötäillen. Alunperin  sarjakuvan käsikirjoitus oli kolmiosainen ja Orjatsalon, kuten Iivo Ahavankin osuus oli laajempi. Tiivistäminen kävi kuitenkin välttämättömäksi ja niin Muurmannin Legioonaan keskittyväksi aiottu keskimmäinen osa sulautui lyhyeksi johdannoksi lopulliseen kakkososaan. Toivottavasti joku sarjakuvantekijä vielä tarttuu Orjatsaloon. Aihe olisi upea ja aineisto helposti saatavilla pojanpoika Jotaarkka Pennasen äskettäin ilmestyneen elämäkertateoksen myötä: ”Orjatsalo. Taiteilija politiikan kurimuksessa” (2017). 

aikaisempaa tarinaa....

KAPINASUUNNITELMAT KARIUTUVAT

Vernerin kapinavalmistelut olivat hänen oman kuvauksensa mukaan erittäin yksityiskohtaiset ja huolelliset. Kapinan oli määrä alkaa huhtikuun alkupuolella, ennen lumien sulamista. Tarkkaa päivämäärää Verner ei muisteluksiaan kirjoittaessaan enää saanut mieleensä, mutta kellonaika oli kaksi aamuyöllä. Silloin oli suksikomppanian määrä ottaa haltunsa Kantalahti ja siellä olevat ampumatarvikkeet. Hiekkasäkein panssaroitu ja brittien vuoristotykkipatterin tykeillä aseistettu juna viivyttäisi englantilaisten hyökkäystä pohjoisesta, kun suksimiehet lähtisivät kohti etelää, siltoja takanaan hävittäen. Iivo Ahava liittyisi joukkoon mukanaan satoja Karjalaisen Legioonan miehiä. Sotasuunnitelmiaan laatiessaan Verner muisti ajatella myös alueen tulevaa sodanjälkeistä elämää: ”Tolkuttomasti emme aikoneet siltoja hävittää, sillä tiesimme, että niiden uudelleenrakennuttaminen Neuvostovallalle tulisi olemaan raskas tehtävä.”
Samaan aikaan teki brittipäällystö omia suunnitelmiaan. Saksan uhan väistyttyä lännen suunnalta oli Legioonan vartiointipalvelu käynyt turhaksi, ja britit pyrkivät hyödyntämään joukkoa bolsevikkien vastaisissa sotatoimissaan etelän suunnalla. Legioonalaiset päätettiin laittaa rautatiekuljetuksia vartioimaan. Näin aktiiviseen toimintaan etelän aatetovereita vastaan ei Verner kannattajineen suostunut. Maaliskuun alkupuoli asiasta käytiin kovaa vääntöä, mutta lopulta britit antoivat periksi.
Maalis-huhtikuun taitteessa yksityiskohtainen kapinasuunnitelma romahti. Brittien sotapäiväkirjan mukaan ”eräs luotettava suomalainen” paljasti suunnnitelman 30.3. Aprillipäivän aikoihin Verner ja hänen ”adjutanttinsa” Väinö Salovaara kutsuttiin Kantalahteen neuvotteluun. Kutsun todellinen tarkoitus lienee ollut vangitseminen. Verner ja Salovaara kuitenkin vainusivat vaaran ja livahtivat viime hetkellä pakoon.Yötä myöten, välillä eksyenkin he hiihtivät Knäsöön suksikomppaniansa turviin.
Muutaman päivän kuluttua Knäsöön saapui kenraali Turner. Kenraalin panssarijunassa käytiin neuvotteluja, ymmärrettävän kireän ilmapiirin vallitessa. Suksikomppania oli valmistautunut estämään junan lähdön väkivalloin, jos Vernerin pidättämistä tälläkin kertaa yritettäisiin. Joidenkin tietojen mukaan Martta osallistui näihin toimenpiteisiin hyvinkin aktiivisesti. 
Merkillistä kyllä, jonkinlaiseen sopimukseen päästiin, ja Verner vietti Legioonassa pari kolme viikkoa vielä tämänkin tapauksen jälkeen. Minkäänlaisen kapinan aloittamiseen hänellä ei liene enää ollut mahdollisuutta.

aikaisempaa tarinaa...

IIVO AHAVA, PUNAINEN KARJALAISNATIONALISTI

Muurmannin legioonan kantaviin voimiin kuului Iivo Ahava, 24-vuotias maailmansodan ja Suomen punakapinan veteraani. Sarjakuvassa hänen roolinsa jää vähäisemmäksi.

Iivo Ahava oli syntynyt Vienan karjalassa, Uhtualla, hyvinvoivaan Anafasjevin kauppiasperheeseen. Perhe muutti kuitenkin Kuusamoon vielä pojan lapsena ollessa, ja suomalaisti nimensä.  Kansakoulun jälkeen Iivon opinnot suuntautuivat ensin kaupalliselle alalle, mutta ensimmäisen maailmansodan puhjettua hän liittyi vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Sota Galitsiassa oli Iivolle menestyksellinen, tuloksena oli kersantin natsat ja peräti kaksi Yrjön ristiä. Armeijaura jatkui vielä Suomessa, mutta  vain vähän aikaa. Eron syyksi on arveltu sitä, ettei Ahavaa kelpuutettu upseerikoulutukseen.

Sotaisia tehtäviä oli kuitenkin pian taas tarjolla, kun Suomen sisällissota puhkesi. Perheensä poliittisesta linjasta poiketen Iivo oli omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen, ja liittyi punaisiin. Hän sai johtaakseen nk. Pohjoisen retkikunnan, jonka punaiset perustivat Venäjän puolella radanrakennus- ja metsätöissä työskentelevistä suomalaisista. Retkikunnan oli tarkoitus iskeä valkoisten selustaan. Se juuttui kuitenkin käymään sotaansa Venäjän puolella valkoisten lähettämiä Vienan valloitusretkikuntia vastaan. Tällöin Iivo joutui kirjaimellisesti veljessotaan, sillä hänen nuorempi veljensä Paavo liikkui alueella valkoisten tiedustelijana. Taistelukosketuksessa veljekset sentään eivät liene olleet.

Sodan päätyttyä Iivo Ahavan  joukkio sitten jäikin Venäjän puolelle, ja siitä tuli osa brittien perustamaa Muurmannin  Suomalaista legioonaa. Ahavalla oli kannatusta jopa legioonan päälliköksi, ja epäilemättä hänessä olisi ollut myös ainesta tehtävään. Mutta kuten jo on kerrottu, paikalle päätyi  lopulta kielitaitoinen maailmanmies Verner Lehtimäki. Ahava ei tainnut kokea asiaa suurenakaan tappiona, koska taisi viihtyä aika  hyvin sissijoukkonsa kärjessä rajaa partioimassa.
Ahavassa oli kuitenkin sotilaan ohella poliitikon vikaa. Hänen aatteensa oli omintakeinen yhdistelmä sosialismia ja karjalaista nationalismia. Ilmeisesti edistääkseen hellimäänsä Karjalan itsenäisyystavoitetta hän siirtyi pian Suomalaisesta legioonasta brittien toiseen yksikköön, Karjalaiseen rykmenttiin. Brittiläiset isännät  ja heidän liittolaisensa, Pohjois-Venäjän valkoiset eivät kuitenkaan lämmenneet  itsenäisen Karjalan asialle.  Iivo Ahava alkoi joutua hankaluuksiin. Maaliskuun alussa hänet jopa pidätettiin joksikin aikaa, kun Karjalaisessa rykmentissä epäiltiin kapinahanketta.

aikaisempaa tarinaa...

METSÄMAISTERI LASSILA MUURMANNIN RADALLA

Suomalaisen legioonan vangeiksi Knäsöön päätyi joitakin valkoisen Suomen edustajia. Yksi heistä oli metsänhoitaja Ilmo Lassila, joka myöhemmin kuvaili kokemuksiaan kirjassaan ”Maisterin seikkailut mailla ja merellä”. Vuonna 1928 tekijänimellä Tatu Valkonen julkaistu teos on varsin hupaisa ja velmu veijariromaani, joskin hieman kansallisuusšovinistinen. Sen kuvauksia ei voine ihan faktoina ottaa, kun tekijä nimenomaan mainitsee esikuvakseen paroni von Münchausenin.

Lassila tuli Venäjän puolelle kesä-heinäkuun taitteessa 1918 Suomen rajavartiostoon kuuluvan, vääpeli Toivolan johtaman osaston mukana. Operaatio kuului niin kutsuttuihin heimosotiin.

Lassilan oman kertomuksen mukaan hänen matkansa tarkoitus on kerätä aineistoa metsien uudistumista koskevaan väitöskirjaan. Ssamalla hän tutkii myös alueen malmivaroja, toiveissa kun on Karjalan itsenäistyminen ja sen luonnonvarojen saaminen ”Suomen heimon haltuun”. Myös jonkinlainen sotilaallinen tiedustelu on saattanut todellisuudessa kuulua maisterin tehtäviin, vaikka hän ei itse sellaista mainitse.

Heimosoturijoukko  joutuu Soukelojärven länsipäässä Legioonan partion yllättämäksi. Lassilaa ja yhtä sotamiestä lukuunottamatta kaikki muut kuolevat legioonalaisten tulituksessa tai pian sen jälkeen haavoihinsa. Vangit viedään Knäsön tukikohtaan, samoin kuin kaksi karjalaista, joiden luona joukko oli majoittunut.

Vangit joutuvat tukikohdassa maanraivaus- ja rakennustöihin. Pian vankiporukka kasvaa. Siihen liittyvät suutarit Pulkkinen ja Stålnacke, korttihai Mansikkamaa, valtavan kookas Väinö Karppinen, sekä muuan Ämmälä ja muuan Matti.  Pulkkinen on oikeastaan siviilivanki, jonka legioonalaiset epäilevät sekaantuneen ryöstömurhaan, muut kuuluvat vangittuun suomalaiseen rajavartijaryhmään, joka sekin oli lähetetty suorittamaan rajavalvontaa naapurin puolelta käsin. Myöhemmin  tulevat  vielä ”Tampereen pojaksi” kutsuttu Salminen ja vääpeli Saukko.

Lassila pohdiskelee vankeusaikanaan mm. Suomen punakapinan syitä ja  ”suomalaisen työmiehen psykologiaa”. Elokuussa Knäsöön saapuu sitten Verner Lehtimäki, jonka Lassila tapaa useita kertoja kuulustelujen yhteydessä. Myös Vernerin psyykeä Lassila luotaa, todeten tämän olevan ”henkilö, jolla oli  väkivaltainen luonne ja jolta puuttui sydän”. Lassila käyttää Verneristä nimitystä ”Legioonan salainen pahaomatunto numero 1”. Käsite tuntuu vähän vaikeaselkoiselta, mutta siihen liittyy salakähmäinen ja kaksinaamainen toimintatapa, sekä huono vaikutus joukkojen mielialaan. Lassila pääsee pian myös perille Vernerin salaisesta tehtävästä. Hänen kuvauksestaan saa sellaisen käsityksen, että asia ei edes tainnut olla kovin suuri salaisuus.

Lassila suunnittelee Saukon ja Salmisen kanssa uhkarohkeaa pakoa, johon he  saavat idean löytämistään luistimista. Tarkoitus on paeta jäitä pitkin kirkkaiden ja lumettomien syysjäiden aikaan. Alkuun suunnitelmaan kuuluu myös  vartijoiden eliminointi kahdella käsikranaatilla, jotka Saukko on onnistunut pitämään hallussaan. Siitä kuitenkin luovutaan, ja kaivetaan sen sijaan vankiparakista ulos johtava käytävä, jonka avulla pako onnistuisi vartijoiden huomaamatta. Suunnitelma käy lopulta turhaksi, kun britit siirtävät vangit Murmanskiin ja sieltä laivalla Englantiin.

Lassila palasi Englannista Suomeen 1919. Hänestä tuli myöhemmin metsäteknologian professori. Hän teki myös huomattavan lehtimies- ja kirjailijanuran, pääasiassa Tatu Valkosen nimimerkillä kirjoitellen.

Lassilalle oli kirjoitettu pieni sivuhenkilöosuus sarjakuvan alkuperäiseen kolmiosaiseen käsikirjoitukseen. Kun käsis tiivistyi kaksiosaiseksi, mainiosta hahmosta oli luovuttava.

aikaisempaa tarinaa:

SALAMYHKÄINEN SEIKKAILIJA VILHO HALME

Kiinnostava ja salaperäinen hahmo Muurmannin legioonan liepeillä on Vilho Halme. Hän tuli Venäjälle punaisten joukossa, mutta muutti pian poliittista kurssiaan ja esiintyi myöhemmin punaisten ja bolsevikkien tiukkana kriitikkona.

Halme oli syntyisin Rautalammilta, muutti sieltä Helsinkiin, ja työskenteli sokerileipurina.  Keväällä 1917 leivospursottimet vaihtuivat kuitenkin pamppuun ja revolveriin, kun vähän yli kolmekymppinen kondiittori värväytyi vasta perustettuun Helsingin työläismiliisiin. Miliisilaitoksen palveluksessa hän lienee ollut seuraavan vuoden maaliskuuhun, jolloin siirtyi Pietariin. Siellä alkoi puolitoista vuotta kestänyt seikkaileva kiertolaiselämä. Aikanaan Suomeen palattuaan Halme kertoi Etsivän Keskuspoliisin kuulustelijoille, että Venäjälle lähdön tarkoitus oli välttää pakkovärväys punakaartiin, ja että matka jatkui Pietarista melkein heti Buin kaupungin miliisipäälliköksi. Tässä kohtaa hän taisi ”käyttää totuutta säästeliäästi”. Tai sitten satuili kymmenkunta vuotta myöhemmin ilmestyneessä muistelmakirjassaan, jossa tarina on paljon mutkikkaampi. Muistelmissa hän kertoo nimenomaan värväytyneensä punaisten perustamaan ”Pohjoisen retkikuntaan” Venäjälle päästäkseen. Kyseinen retkikunta ei näet taistellut Suomessa vaan Pohjois-Venäjällä, missä se oli torjumassa valkoisten lähettämää Malmin retkikuntaa. Muistelmansa mukaan Halme soti ainakin Vienan Kemissä. Sieltä hän ennätti vielä Viipuriin sisällissodan lähes viimeisiin taisteluihin. Sitten matka vei pakenevan Kansanvaltuuskunnan henkivartioston jäsenenä uudelleen Pietariin. Täältä hän lopulta päätyi sinne Buihin miliisiksi. Tehtävä suomalaisten punikkipakolaisten jeparina oli Halmeesta epäkiitollinen, eikä pesti kestänyt kuin kuukauden verran. EK:n kuulustelijoille hän väitti ammuttaneensa miliisipäällikkönä muutaman huligaanin ja saaneensa siitä vihat päälleen. Muistelmissa Halmeen virka kuitenkin on alempi ja tapahtumat vähemmän dramaattisia. Mistään ampumisista ei puhuta. Verner Lehtimäkeen hän kertoo tutustuneensa tuolloin, huonoissa merkeissä. Halme näet joutui takavarikoimaan Lehtimäeltä hevosia siirtokunnan tarpeisiin, mistä tämä kovasti pahastui.

Kyllästyneenä koko Venäjällä oloon Halme lähti pyrkimään kohti pohjoista päästäkseen Norjaan. Matka oli vaiherikas ja vastuksia täynnä mm. kulkulupia tiukkaavien venäläisvirkamiesten takia. Kumppaniksi sattui osalle taivalta itse Aarne Orjatsalo ja muutakin erikoista porukkaa. Matka vei Arkangelin ja Kantalahden kautta lopulta Pieloisten kylään Murmanskin rannikolle. Ja juuri kun kyyti kalastuslaivalla toiveiden Norjaan oli aivan ulottuvilla, Halme päättikin kääntyä takaisin! Paluun kerrotut syyt tuntuvat vähäpätöisiltä ja keksityiltä. Jotain Pietariin unohtunutta omaisuutta, tarve hankkia patruunoita  – ja halu vielä kerran huvikseen kuunnella venäläisten keskinäistä riitelyä!

Tämän yllättävän käännöksen jälkeen Halme sitten vaelsikin toista vuotta monimutkaista ketunlenkkiä Pietarin, Pohjois-Venäjän ja Norjan välillä. Levottomalla taipaleellaan hän osallistui monimutkaiseen poliittiseen peliin suomalaisten bolsevikkien, brittimielisten Tokoin ja Orjatsalon ja ehkä suoraan brittiarmeijan edustajienkin kanssa. Muistelmateosta ja sen Kansallisarkistossa olevaa, hiukan kirjasta poikkeavaa käsikirjoitusversiota lukiessa tulee usein miettineeksi, missä määrin kaikki hurjat seikkailut ovat totta. Jotain taitaa toisaalta jäädä kertomatta. Jää esimerkiksi aivan avoimeksi, millä Halme tuli toimeen kiertolaisvaiheessaan. Yksi mahdollisuus salaiseksi työnantajaksi olisi brittien interventiojoukko.

Halme liittyi brittien Suomalaiseen Legioonaan ihan avoimestikin, mutta oli mukana vain joulukuusta 1918 kesään 1919. Välit komentaja Lehtimäen kanssa eivät olleet luottamukselliset, joskaan he eivät paljon tainneet joutua keskenään tekemisiinkään. Erottuaan Legioonasta Halme palasi Suomeen maitse pienen joukon mukana, ”konsuli” Eero Lampion suositusten turvin. Lampio luonnehti Halmetta ja hänen matkakumppaneitaan näin: ”eräitä luotettavimmista legioonan miehistä, jotka oli estetty palaamasta Suomeen ja jotka olivat välttämättömiä  Suomessa toisia tutkittaessa”. Etsivän Keskuspoliisin kuulustelun jälkeen lokakuussa 1919 Halme oli vapaa mies. Hän osallistui 1920 Legioonan merkin tilaukseen ja 1921 sen lopettamiskokoukseen. 1930 ilmestyi muistelmateos "Punaisten siirtola Bujssa ynnä muita kokemuksia ja seikkailuja Venäjällä ja Muurmanskissa vv 1918-1919". Siinä Verner Lehtimäkeä ja muita punaisia kuvataan sangen kriittiseen sävyyn, samoin venäläisiä.

Verner Lehtimäestä kertovan sarjakuvan henkilögalleriaan Halme ei mahtunut mukaan. Hänen kertomuksensa  tulivat kuitenkin sivuamaan toista kirjallista hankettani, Elina Luukkaisen muistelmateosta "Jäämeren myrskylintu". Halme kuvaa muistelmissaan raa'an ryöstömurhan, joka todella kohtasi  Elinan perhettä kesällä 1919. Hän kertoo sattuneensa tapahtumapaikalle ensimmäisten joukossa ja jopa yrittäneensä edistää rikoksen selvittämistä. Se voi tietysti olla tottakin, mutta pidän kyllä varsin mahdollisena, etä hän olisi vain ottanut muilta kuulemansa tapahtuman kirjansa osaksi.

Vilho Halmeen myöhemmistä vaiheista en ole löytänyt  tietoja.

Aikaisempaa tarinaa...

SALAPERÄISIÄ POMMIMIEHIÄ

Muurmannin legioona herätti Suomessa kiinnostusta ja huoltakin, ja sen toimintaa yritettiin vakoilla, ehkä myös häiritä.  Hiukan epämääräisiä tietoja on mm. pommiattentaateista, jotka tosin eivät liene saavuttaneet tavoitteitaan.

Sota-arkistossa säilyneen kirjeen mukaan ”meinasi eräs legioonassa ollut Tampereen poika (suojeluskuntalainen) heittää 4 kpl käsipommia legioonan päämajaan ja pötkiä suksilla Suomeen, mutta saivat kiinni ja valoivat lyijyä otsaan, siitä oli mielet kiihdyksissä.” Salaperäisen, päivämäärää vailla olevan kirjeen lienee lähettänyt Lapin rajavartiostolle Eero Lampio, entinen aktivisti, puutavarakauppias ja Suomen konsuli Muurmannilla.

Kirjeen lyhyt kertomus on selvästi samaa juurta kuin Ilmo Lassilan muistelmakirjassaan ”Maisterin seikkailut mailla ja merellä” kertoma pidempi tarina. ”Tampereen poika"-nimellä kutsuttu suojeluskuntalainen oli Knäsön tukikohdassa legioonan vankina samaan aikaan kuin Lassila itse. Hän oli 19-vuotias ja oikealta nimeltään Salminen. Ja kuinka ollakaan, Lassila, Salminen sekä muuan kolmas vanki, vääpeli Kauko Suokas, suunnittelivat pakoa, pitkälti siten kuin em. kirjeessä kerrotaan. Heidän aikeensa oli aluksi käyttää vartijoiden hämmentämiseen kahta Suokkaan hallussa ollutta käsikranaattia. Suksia he tosin eivät aikoneet käyttää, vaan pötkiä Suomeen lumettomia syysjäitä pitkin luistimilla.Pakosuunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, sillä vangit kuljetettiin brittien toimesta pois Knäsöstä,  Englantiin asti.

Käsipommit eivät siis lopulta paukkuneet eikä kellekään valettu lyijyä otsaan. Pientä uhkailua ja mielten kiihtymystä tosin esiintyi punamielisten legioonalaisten taholta vankien lähdön aikaan, ja heidän matkatessaan rannikolle paukkuivat radalla useamman kerran suomalaisten tuhoojapartioiden räjähteet. Lassilan kertomuksen todenperäisyydetä ei kylläkään ole ole takeita, sen kirjoittaja tunnustaa kirjassaan itse. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ”Tampereen pojan” attentaatti olisi jäänyt suutariksi.

Myös legioonalaisten perimätieto sisältää viittauksia atentaatteihin. Jukka Nevakiven haastattelema Arvo Keskinen muisti yllä mainitun kaltaisen  tapauksen, joskin puhui tulilangalla sytytetystä räjähdyspanoksesta. Toinen entinen legioonalainen, komppanianpäällikkö Akseli Kauppinen puolestaan kertoo amerikansuomalaisessa Eteenpäin-lehdessä 11.10 1927: ”Wesleyn sakki keksittiin mitä törkeimmästä teosta, ja tämä alkoi sen vuoksi käydä levottomaksi. Yksi Skutnab-niminen yritti pommiattentaattia, mutta sai surmansa ennen kuin ehti tehdä mitään korvaamatonta”. Verner Lehtimäki viittaa omissa muistelmissaan Kauppiseen pitäen tämän kuvausta todenpitävänä.

Olisiko tosiaan joku uskalikko yrittänyt tällaista melko epätoivoisen tuntuista pommiattentaattia, jäänyt kiinni ja ammuttu? Skutnab- tai Skutnabb -nimeen en itse ole Muurmannin Legioonan yhteydessä törmännyt.  Hiukan hataralta juttu muutenkin tuntuu, mutta jos joku legioonaa enemmän tutkinut tai Skutnabb-sukuun perhtynyt sattuu tätä lukemaan ja tietää jotain asiaan liittyvää, niin kaikki tiedot otetaan kiitollisuudella vastaan.

Aikaisempaa tarinaa...

BRITTIEVERSTI OSKARI TOKOI

Oskari Tokoi syntyi Kannuksen Yliviirteen kylässä vuonna 1873. Lahjoista ja opinhalusta huolimatta koulutie jäi lyhyeksi ja hän elätti itsensä aluksi työmiehenä, mm. hiilimainarina Yhdysvalloissa. Ammattiyhdistystoiminnan kautta Tokoi tuli mukaan politiikkaan ja valittiin kansanedustajaksi Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja hänestä tuli 1912. Keväällä 1917 hän nousi poliittisen uransa huipulle, tultuaan nimitetyksi senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi. Tehtävä vastasi joitakuinkin nykyistä pääministerin virkaa, sillä puheenjohtajan paikkaan oikeutettu kenraalikuvernööri ei juuri senaatin toimintaan osallistunut. Tokoin ensimmäinen ministerinpesti jäi tosin vajaan viiden kuukauden mittaiseksi, sillä eduskunta hajotettiin jo saman vuoden loppukesällä.
Vaikka ura senaattorina oli lyhyt, se sattui sitäkin tapahtumarikkaampaan aikaan. Käynnissä oli myllerrys, jossa Venäjän keisarikunnasta muotoutui Neuvostoliitto ja Suomen suuriruhtinaskunnasta itsenäinen valtio. Tokoi ehti senaattorikaudellaan tavata Venäjän nk. väliaikaisen hallituksen päämiehen, A.F. Kerenskin. Tunnetun laulun vähemmän tunnettu säkeistö kertoo tapahntumista näin:

Helsingissä kerran kävi Kerenski,
Tokoille hän siellä suuta suikkasi.
Suomen herrat lumosi, taikinahan survosi.
Ai, ai, Kerenski, turhat toiveesi!

Eräänlaisia ministerintehtäviä Tokoi sai hoitaa vielä vähän myöhemmin. Hän toimi sisällissodan aikana punaisten hallituksen, Kansanvaltuuskunnan elintarvikeasiain valtuutettuna. Tappion hetkellä Kansanvaltuuskunta pakeni Viipuriin ja edelleen Pietariin. Pian Tokoi sai huomata olevansa henkipatto molemmin puolin rajaa. Hän näet suututti taannoiset vallankumoustoverinsa,erityisesti Otto-Ville Kuusisen kun venäläisiin pettyneenä etsi tukea Englannilta. Lopulta hän päätyi Vienanmeren rannalle Muurmannin legioonaan ja kielitaitoisena luontevasti sen johtotehtäviin. Tokoi toimi jonkinlaisena välimiehenä brittikomentajan ja legioonalaisten välillä. Sotilaalliseen toimintaan hän ei osallistunut, mutta sai silti briteiltä everstiä tai everstiluutnanttia vastaavan muodollisen sotilasarvon.Työtä everstillä ei tainnut kovin paljoa olla, vaan aikaa jäin mm. marjapussin peluuseen.

Jos on uskominen Tokoin omiin muistelmiin, hän on ollut varsin kova hiihtäjä. Hän nimittäin osallistui legioonan valiohiihtäjistä kootun osaston partioretkeen Suomen puolelle. 190 kilometrin taival Vienanmeren kantalahdesta Paanajärvelle taitettiin neljässä päivässä. Pisin päivähuikonen oli 90 kilometriä. On tietysti mahdollista, että jo 46-vuotias vanhempi valtiomies sai matkustaa kuormastoporon kyydissä, vaikka ei sellaisesta itse mitään mainitse. Tokoin rooli retkellä oli järjestää Paanajärveläisille poliittinen kokous ja puhua siellä.

Kun legioona lakkautettiin, ei Oskari Tokoilla ollut tulemista Suomeen, missä hänet oli poissaolevana tuomittu kuolemaan. Hän matkusti Iso-Britannian kautta ensin Kanadaan ja sieltä 1921 Massachusetsiin, Fichburgin kaupunkiin. Sinne hän myös jäi, työskennellen sosialidemokraattisen ”Raivaaja”-lehden toimittajana. Toisen maailmansodan aikana Tokoi osallistui Suomen avustustyöhön, ja sodan jälkeen hänen kuolemantuomionsa Suomessa peruutettiin erillislailla. Sittemmin hän vieraili muutaman kerran  entisessä kotimaassa.
Lehtityö ei tainnut tarjota johtopaikkoihin tottuneelle ja varsin seikkailevaakin elämää viettäneelle miehelle paljonkaan virikkeitä. Näin murheellisen kuvan Tokoi  muistelmissaan antaa työstään: ”pienen suomalaisen päivälehden toimittaminen vieraalla maalla....on henkisesti ja ruumiillisestikin tappavaa työtä...aamusta iltaan samaa kuolettavaa pikkuasioiden näpertelyä, uutisten kääntämistä, melkein kirjoitustaidottomien kirjeenvaihtajien sepitysten korjaamista...Jos ihmisellä joskus on ollut innostusta ja halua johonkin, se sammuu ja kuolee jo muutaman vuoden kuluttua pienen sanomalehden toimituksessa. ” Työn tappavuudesta huolimatta Tokoi saavutti lähes yhdeksänkymmenen vuoden iän ja kuoli vasta 1963.

aikaisempaa tarinaa...

JALMARIN SUKULAISVIERAILU MUURMANNILLA

Alkuvuodesta 1919 velipoika Jalmari pistäytyi Kantalahdessa Verneriä tervehtimässä. Hän oli ollut syksyllä Tukholmassa, ja lähti sieltä Vernerin kutsumana Muurmannille. Kutsun välitti kirjeessään Oskari Tokoi. Itse asiassa Tokoi käyttää ilmausta ”Vennu käskee sinua tulemaan tänne hänen luokseen…”, mutta kutsulta kirje kuitenkin kaikkiaan vaikuttaa, ei määräykseltä. Tokoi antoi myös matkaohjeet: ”Tänne pääsee kyllä kun tulee rautatietä Narvikiin Norjaan ja sieltä laivalla Muurmanniin ja edelleen junalla Kantalahteen.” Pohjois-Norjasta oli tuolloin vielä varsin helppo saada venekyyti Venäjän puolelle.
Ei tiedetä, miten pitkään Jalmari Muurmannilla viipyi, ei myöskään sitä,mitä veljekset tuolloin puuhailivat. Legioonan univormun vieras sai päälleen ainakin yhteen valokuvaan, missä poseeraa yhdessä Orjatsalon, eversti Burtonin ja Tokoin kanssa. Tuskin vierailun syynä ihan pelkkä sukurakkaus oli. On luultavaa, että sekä Jalmarin Tukholman-matka, että käynti Muurmannilla liittyivät suomalaisten punaemigranttien pyrkimyksiin nostattaa Suomessa uusi kapina pohjoisesta käsin. Tällä kertaa oli tarkoitus sytyttää vallankumouksen roihu myös pohjoisen Ruotsin ja Norjan köyhälistön keskuudessa. Ja epäilemättä myös Muurmannin Suomalainen Legioona oli jollakin tavalla mukana näissä haaveissa. Olihan se Tokoin sanoin ”jäljelle jääneistä punaisista parhain ja voimakkain joukko”, ”hyvin aseistettua ja harjoitettua väkeä odottaen hetkeä palataksemme Suomeen jatkamaan kesken jäänyttä työtä”. Paluu Suomeen uuden vallankumouksen iskujoukkona lienee kangastellut monenkin legioonalaisen haaveissa. Toisaalta se olisi tietysti ollut täysin vastoin niitä ohjeita, mitkä Verner oli Pietarista lähtiessään Legioonan varalle saanut. 
Vallankumousvalmistelut sekä Ruotsissa että Norjassa etenivät jopa pienimuotoiseen taistelukoulutukseen asti, mutta mihinkään konkreettiseen toimintaan ne eivät koskaan johtaneet. Pohjolan vallankumoushankkeiden viimeisenä henkäyksenä voitaneen pitää kuuluisaa Sallan läskikapinaa vuonna 1922.


aikaisempaa tarinaa...

LEGIOONAN TOVERIKURIA

Muurmannin Suomalainen Legioona oli periaatteessa brittiläisen sotilaskurin alainen, mutta hoiti käytännössä kurinpitonsa melko itsenäisesti. Juovuspäissään liiaksi reuhannut tai muihin ilkitöihin syyllistynyt pantiin tavallisesti ojennukseen antamalla porukalla selkään. Menettely lienee ollut Pohjoisen miehille tuttu jo aiemmilta metsätyömailta. Englantilaisilla tuskin oli asiaan mitään huomauttamista, kuuluihan piiska tuolloin brittiarmeijankin kurinpitovälineisiin. Juopottelun karsimisessa mentiin Legioonassa niin pitkälle, että jossain vaiheessa legioonalaiset joukolla kieltäytyivät ottamasta vastaan muonaan kuuluvaa kiniinirommiannostaan. 
Mutta sakinhivutuksen lisäksi väitetään käytössä olleen kovempiakin keinoja. Ilmeisesti Verner Lehtimäen aloitteesta legioonaan perustettiin toverioikeuksia, jotka laativat tuomioidensa perustaksi ankarat pykälät. Vernerin oman kuvauksen mukaan ne säätivät kuolemanrangaistuksen ”varkaudesta, karkuruudesta, joukon pettämisestä, toveriluoton pettämisestä ja toverien ilmiantamisesta”. Verner antaa ymmärtää, että kovinta rangaistusta olisi myös käytetty, mutta ei mainitse tapauksia. Samaa kerrotaan myös Suomessa ilmestyneissä legioonamuisteluksissa. Varsinkin Otto Itkonen syyttää Verneriä suoranaisesta vallankumouksellisesta terrorista. Hänen mukaansa tämä käytti toverioikeuksia häikäilemättä hyväkseen raivatakseen tieltä vastustajia ja päästääkseen kannattajansa ”veren makuun”.
Tätä taustaa vastaan on hämmästyttävää, että Legioonan vaiheita tutkinut Jukka Nevakivi ei ole löytänyt selvää näyttöä yhdestäkään toverioikeuden päätöksellä toimeen pannusta teloituksesta. Mahdollisia tapauksia hän mainitsee muutamia: kahden suomalaisen aliupseerivangin katoamisen ja erään kellovarkaudesta epäillyn Lämsän ampumisen. Ehkä ammuttiin myös pommiattentaattia yrittänyt mies, joka mahdollisesti oli tamperelainen ja nimeltään Skuttnabb. On tietysti selvää, että jos toverioikeudet miehiä ammuttivat, tuomiot täytyi toteuttaa vaivihkaa korven kätköissä, salaa brittipäällystöltä. Silti Nevakiven aineisto ei tuntuisi viittaavan ainakaan kovin laajaan poliittiseen terroriin, sen paremmin uhrien määrän kuin valinnankaan suhteen. Sitä vastaan puhuu epäsuorasti myös tosiasia, että Legioonasta selvisivät ehjin nahoin pois kaikki, joiden tiedetään  julkisesti tai salaa asettuneen Vernerin vastustajiksi, kuten Hannes Sula, August Wesley ja Aarne Orjatsalo. Toverioikeuden ankaruus ei kohdannut myöskään niitä, jotka ryhtyivät brittien tai valkoisen Suomen edustajien tiedonantajiksi. Tähän joukkoon taisi kuulua myös edellä mainittu Itkonen kuten myös Vilho Halme, joka hänkin arvosteli Verneriä voimakkaasti omassa legioonakirjassaan. 
on nhyvinkin mahdollista, että Verner ja hänen suomalaiset parjaajansa muunsivat teksteissään totuutta samaan suuntaan, liioitellen toverioikeusien väkivaltaa. Motiivit vain olivat erilaiset. Toiminta, joka Suomessa kelpasi todisteeksi punikkien raakuudesta, saattoi Stalinin Neuvostoliitossa pikemminkin olla osoitus lujuudesta ja päättäväisyydestä luokkavihollisen suhteen.    
  

aikaisempaa tarinaa... 

 "MARTTA-ROUVA" SAAPUU MUURMANNILLE 

Vernerin ystävätär Martta Autio alkoi pyrkiä Pietarista Muurmannille jo elokuun lopulla, siis vain muutama viikko Vernerin lähdön jälkeen. Martan matka oli kuitenkin vastuksia täynnä, ja perille hän onnistui pääsemään vasta joulun alla. 
Ensimmäinen yritys keskeytyi vangitsemiseen Karhumäessä, ja hänet palautettiin takaisin Pietariin. Uudelleen hän pääsi yrittämään vasta lokakuun 24. päivä, tällä kertaa Arkangelin kautta, ja itsensä Eino Rahjan järjestämä kulkulupa taskussaan. Vilho Halmeen mukaan kulkuluvan saannin ehtona oli lupaus toimia bolsevikkien agenttina. Voisi kyllä kuvitella, että Martta olisi ollut tähän tehtävään valmis ihan oma-aloitteisestikin.  Tällä kertaa matka onnistui, vaikka siihen kuluikin miltei kaksi kuukautta.  Britit kuulustelivat Marttaa hänen ehdittyään Arkangeliin, ja ”Miss Martha Oation” kuulustelupöytäkirja on laadittu 29.11.1918.
Knäsössä Martta asui Vernerin kanssa junavaunussa. Yksi valokuva tuolta ajalta on arkistoihin tallentunut. Siinä Martta seisoo junavaunuasunnon edessä talvivaatteissaan, ja näyttää hiukan tyttöajoistaan pyöristyneen, kenties Legioonan hyvän muonituksen ansiosta. Legioonalaiset kutsuivat häntä ”Martta-rouvaksi”, ja myöhemmissä Suomen Valtiollisen Poliisin kuulusteluissa Martta itsekin antoi ymmärtää, että hän oli naimisissa Vernerin kanssa. Arkangelin brittikuulustelijoille hän kuitenkin on esiintynyt neiti-ihmisenä. Mikäli pariskunta todella on vihillä käväissyt, sen lienee tapahtunut Pietarissa ennen tai jälkeen Muurmannin ajanjaksoa. Mitään dokumenttia siitä ei kylläkään ole löydetty. 
Legioonalaiset tuntuvat arvostaneen suorapuheista ja räväkkäluontoista Marttaa. Kevään kriittisinä hetkinä, legioonan ja brittien joutuessa lähelle yhteenottoa, Martta jopa asettui hetkeksi legioonalaisten johtoon. Verner ei 1930-luvulla kirjoittamissaan legioonamuistelmissa kuitenkaan mainitse Marttaa lainkaan nimeltä. Syytä voi vain arvailla. Ehkä hän halusi olla hienotunteinen silloista vaimoaan kohtaan, ehkä varjella Suomeen palannutta Marttaa lisähankaluuksilta.

 

aikaisempaa tarinaa.... 

KESKEN LOPPUNUT SOTA

Saksan jäätyä maailmansodassa lopullisesti alakynteen, solmittiin sen ja liittoutuneiden välinen aselepo 11. marraskuuta 1918. Jo ennen sitä suurin osa saksalaisista joukoista oli kiireesti vedetty Suomesta muualle.
Vaikka sodan loppumista juhlittiin riehakkaissa tunnelmissa myös Muurmannin Legioonassa, jätti uusi tilanne legioonalaiset ikään kuin tyhjän päälle. Yhteistä vihollista brittiläisten isäntien kanssa ei enää ollutkaan. Legioonalaiset, tai ainakin heistä poliittisesti tietoisimmat, olivat aiemmin pitäneet itseään miltei Suomen punaisen kaartin viimeisenä iskujoukkona. Nyt he olivat äkkiä vain aatteeton palkkajoukko suorittamassa turhan tuntuista vartiointia korpien keskellä.
Vielä kovemmin varmasti koetteli punamielisten legioonereiden lojaalisuutta, kun brittien aktiivisuus nyt suuntautui kokonaan valkoisten venäläisten tukemiseen etelän bolsevikkijoukkoja vastaan. Niihin sotatoimiin ei Legioonaa vaadittu mukaan, mutta selvää oli, että heidän vartiopalvelunsa vapautti briteiltä voimia etelän suuntaan. Ja punaisten kärkijoukkoina sillä suunnalla olivat vieläpä omat maanmiehet, Vastenin ja Tuorilan johtama Suomalainen Tarkka-ampujarykmentti.
Kaikille legioonalaisille tilanne ei liene ollut suuri maailmankatsomuksellinen ongelma, sillä Legioonaan oli liittynyt paljon muitakin kuin entisiä punakaartilaisia, ja oli toki jo punakaartiin päätynyt miehiä monenlaisin perustein. Mutta koti-ikävä vaivasi varmasti useimpia, vaikka aineellisesti asiat olivat hyvin. Moni pohti jo omatoimista kotiinlähtöä, ja luvattomat vierailut rajan takana alkoivat pikku hiljaa yleistyä. Vallankumousmielisin aines haaveili edelleen aseellisesta hyökkäyksestä uutta punakapinaa sytyttämään, ja sitä myös Suomen puolella tosissaan pelättiin. Brittipäällystö yritti löytää keinoa, millä päästä eroon vastukseksi muuttuneesta alkuasukasosastostaan. Suomen viranomaisten ja johtavien poliitikkojen kanssa käytiin neuvotteluja Legioonan kotiuttamisesta. Ne etenivät kuitenkin hitaanlaisesti, sillä britit halusivat varmuutta, etteivät miehet Suomessa joutuisi vankeuteen, ja suomalaiset taas olivat haluttomia takaamaan mitään, paitsi sen, että Legioonan johtomiehiä ei kotimaassa kaivattu. Kotiinpaluun odottelua kestikin useimpien legioonalaisten kohdalla lopulta melkein vuoden, ja monen osaksi oli tuleva elinikäinen maanpakolaisuus. 

aikaisempaa tarinaa...     

LEGIOONAN KESÄ JA SYKSY

Heti kun Suomalainen legioona oli perustettu, alkoivat britit määrätietoisen koulutuksen. Aluksi koulutettiin tulevat päälliköt, sitten miehistö ärjyäänisten kersanttien vetämillä kursseilla. Legioonan tuhatkunta miestä jaettiin komppanioihin, joita lopulta oli kymmenen. Joukossa oli pelkkiä työpalveluyksikköjäkin, ja enin osa legioonalaisista suoritti melko rauhallista vartiopalvelua. Heinäkuusta syyskuun loppuun tehtiin kuitenkin myös partiointia, jonka tarkoituksena oli häätää alueelta pois sinne Suomen puolelta tunkeutuneet valkoiset joukot. Tässä tehtävässä kunnostautui erityisesti Iivo Ahava nopealiikkeisen "lentävän"  osastonsa kanssa. Myös Hannes Sula ja nimen "Alaric Arnee" omaksunut Aarne Orjatsalo mainitaan partiojohtajina, mutta heidän kohdallaan ei voi puhua varsinaisesta kunnostautumisesta.
Kaikki taistelut olivat melko pieniä kahakoita, mutta miehiä niissä kaatui molemmin puolin, ja joitakin vankejakin Legioona otti.  Vankeihin kuului myös Ilmo Lassila, joka tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijana "Tatu Valkosen" nimimerkillä. Kirjan hän kirjoitti Muurmannin kokemuksistaankin, höystäen tarinaa melko paljon puhtaalla sepitteellä.
Myös Verner osallistui partiointiin eri tukikohdista kokoamiensa joukkojen kanssa, mutta joutui oman kertomansa mukaan "kahakoihin lahtarien kanssa sangen vähän". Yksi pariviikkoinen retki suuntautui Pääjärvelle ja päättyi ilmeisesti 24.syyskuuta. Sotatoimet laantuivat täysin syys-lokakuun vaihteessa, vaikka partiointi ilmeisesti jatkuikin. Suomalaisten aktiivisuus alueella hiipui, ja Legioonaa taas oli kielletty ylittämästä rajaa. 
Muistelmissaan Verner kertoo syys-, loka- ja marraskuun olleen rauhallista aikaa. Ilmeisesti hän käytti tämän rauhallisen ajan valmistautumalla uutterasti varsinaisen tehtävänsä toteuttamiseen. Hän otti omaksi luottojoukokseen Legioonan valioyksikön, hiihtokomppanian. Miehet siihen valittiin paitsi hiihtotaidon, myös poliittisen luotettavuuden perusteella. Myös Legioonan suomalaisten johtomiesten keskuudessa tapahtui tehtävänvaihdoksia, jotka lienevät olleet osa Vernerin salaisia suunnitelmia. Itse Verner on kuvannut toimittaneensa ainakin  Hannes Sulan komppanianpäällikön paikalta toisiin tehtäviin, pois Legioonan parista. Orjatsalo oli joutunut jättämään Legioonan jo aiemmin, mutta sen kanssa ei Vernerillä liene ollut mitään tekemistä. Ilmeisesti Orjatsalon ylimielinen käytös ja ehkä myös polittinen suunnanmuutos suivaannuttivat legioonalaiset niin perusteellisesti, että luutnantti Arneen täytyi hakeutua turvallisempaan paikkaan.  

aikaisempaa tarinaa:

 
BRITTIEVERSTI VERNER LEHTIMÄKI


Vernerin tuloa Legioonan pariin oli pohjustettu useammalla Pietarista lähetetyllä kirjeellä. Niiden lähettäjät olivat Puna-armeijassa upseereina palvelevat Aleks Tuorila ja Aleksanteri Vasten, vastaanottajina Legioonan punaisiin nokkamiehiin lukeutuneet Hannes Sula ja A.Dufva. Tieto levisi laajemmallekin, lopulta jopa brittipäällystölle. Kun kirjeistä kävi selvästi ilmi, millä asioilla Verner liikkui, tuntuu ihmeeltä, että hän sai liittyä Legioonaan ja jopa asettua ehdolle sen päälliköksi. Omissa muistelmissaan Verner väittää saaneensa britit vakuuttuneiksi siitä, että kirjeet olivat hämäystä ja niiden taustalla oli lähettäjien henkilökohtainen viha häntä kohtaan. Oskari Tokoi taas kertoo, että vain hänen arvovaltainen puoltolauseensa pelasti Lehtimäen nahan. Kumpikaan syy ei oikein tunnu uskottavalta. Ehkäpä britit ottivat riskin jonkinlaisena hyvän tahdon eleenä bolsevikkien suuntaan. Varmaan he osasivat ottaa huomioon senkin mahdollisuuden, että bolsevikkihallitus pysyisi vallassa, vaikka heidän oma tehtävänsä tähtäsi sen kukistamiseen.Tai kenties asiaan liittyy jotain sellaista, mikä ei käy ilmi mistään tunnetuista lähteistä. Epämääräisiä tarinoitahan on kerrottu Vernerin yhteyksistä Ison-Britannian tiedustelupalveluun. Ainakin hän oli tehnyt englantilaisille huomattavan palveluksen puolisen vuotta aiemmin Tampereella (kts. alempaa kohta BRITTIDIPLOMAATTEJA RINTAMAN YLI). Ja tuolloin rintaman yli autettuun diplomaattijoukkoon kuului muuan eversti Thornhill, joka oli myös Muurmannin Legioonan kuvioissa mukana.
Kun Verner sitten pääsi päällikkövaaliin mukaan, ei hänelle oikeastaan löytynyt todellista vastusta. Monilta paikkaa havittelevilta, kuten Wesleyltä, Aarne Orjatsalolta ja Primus-Nymanilta puuttui täysin miehistön luottamus. Oskari Tokoilla ja Iivo Ahavalla sitä olisi ollut, mutta Tokoi ei halunnut sotkea käsiään sotilasasioihin, ja Ahava taisi viihtyä paremmin sissijoukkonsa kärjessä. Legioonalaisten selvä enemmistö asettui Vernerin taakse, ja brittipäällystö vahvisti valinnan. Vaikka Verner oli asemassaan eversti Burtonin alainen, hän sai ainakin muodollisesti saman sotilasarvon. Jotain huikean ironista on siinä, että britit tieten tahtoen nimittivät tulipunaisen Legioonansa johtoon miehen, jonka tehtävänä oli nostattaa joukko kapinaan isäntiään vastaan.

aikaisempaa tarinaa:

MUURMANNIN PUNAINEN BRITTILEGIOONA

Pohjoisessa Suomessa valkoiset saavuttivat yliotteen jo sisällissodan alkuvaiheessa, osin taistelujen kautta, osin ilman. Punakaartiin kuuluneita tai muuten punamielisiä pakeni suurin joukoin itärajan taakse. Osa jatkoi Pietariin asti, mutta satoja jäi Kantalahden seuduille. Tästä joukosta ryhdyttiin kokoamaan uutta punakaartin yksikköä, tarkoituksella iskeä valkoisten selkään. Helsingistä lähti junalla apuretkikunta Pietarin ja Muurmannin radan kautta tuomaan joukolle aseita. Maaliskuussa joukko aloitti toimintansa johtajinaan mm. entinen Rovaniemen punapäällikkö Aleks Tuorila ja Venäjän armeijassa aliupseerina palvellut Iivo Ahava Kuusamosta. Kovin pitkälle Suomen puolelle se ei koskaan pystynyt tunkeutumaan. Taistelutoiminta rajoittui kahinointiin rajavartiojoukkojen ja Suomesta rajan yli tulleiden valkoisten partioiden kanssa, vailla mainittavaa menestystä.

Sisällissodan päättyminen etelässä tappioon jätti joukon tyhjän päälle ja se vietti talven leirissä kurjissa oloissa, mutta pysyi kuitenkin koossa.
Kevään tultua maattomille punasotureille ilmaantui työnantaja hiukan yllättävältä taholta. Murmanskiin oli rantautunut liittoutuneiden laivasto-osasto, tehtävänään suojata Murmanskin-Pietarin rautatieyhteyttä. Liittoutuneiden näkökulmasta rataan kohdistui vakava uhka lännestä. Suomi oli saanut ylen saksalaismielisen hallituksen, ja olihan Suomessa melkoinen määrä saksalaista sotaväkeäkin. Yhteistyö punakaartilaisten ja länsiliittoutuneiden välillä ei  alkanut aivan helposti, varsinkin kun oli ilmeistä, että liittoutuneilla oli myös tavoitteena tukea bolsevikkihallitusta vastaan taistelevia Venäjän valkoisia. Lopulta kuitenkin yhteisymmärrys löytyi, ja kesäkuun alkupuolella perustettiin Muurmannin Suomalainen Legioona, tehtävänään rautatien vartiointi. Näin tuli sadoista entisistä suomalaispunikeista palkkasotureita, joille brittiarmeija tarjosi koulutuksen, aseet, ylöspidon ja palkan. Toista yhtä punahenkistä yksikköä tuskin lienee koskaan Hänen Majesteettinsa armeijassa palvellut. 
Joukkoon tosin liittyi punakaartilaisten ohella myös muita alueella oleskelevia suomalaisia, ja suurimmillaan siihen kuului toistatuhatta miestä. Pääosa heistä oli Itä-Lapista ja Kainuusta, eniten Kuusamon ja Kuolajärven (nykyisen Sallan) pitäjistä. Toinen vastaavanlainen Legioona koottiin karjalaisten keskuudesta.
Suomalaisen legioonan johtajaksi tuli kanadalainen eversti Burton. Alipäällystöksi koulutettiin suomalaisia, ja ankara vääntö alkoi siitä, kuka tulisi olemaan korkea-arvoisin suomalainen legioonan johdossa. Legioonan asevoima nähtiin Pietarin bolsevikkijohdon keskuudessa huomattavana. Kun oli odotettavissa, että välit liittoutuneisiin pian muuttuisivat vihamielisiksi,ryhtyi bolsevikkihallitus toimiin, jotta Legioona saataisiin kapinaan ja liittymään puna-armeijan riveihin. Tällaisella toimeksiannolla lähetettiin Verner Lehtimäki  Suomalaisen Legioonan pariin. Hän lähti matkaan elokuun alkupuolella ja saapui perille 16.8.

aikaisempaa tarinaa:


SAMAAN AIKAAN TOISAALLA


Vernerin ja Jalmarin jatkaessa vallankumoustoimintaansa ulkomailla, saivat Suomeen jääneet punaiset kokea voittajien koston. Kuolemantuomioita langetettiin varsinkin punakaartin johtoon kuuluneiden kohdalla. Verrattoman paljon useampi kuoli kuitenkin vankileireillä aliravitsemukseen ja sairauksiin. Toistakymmentätuhatta punaista menehtyi Suomen vankileirien saaristossa.
Konrad Lehtimäki pidätettiin jo 12.4., ja punakaartissa vartiopalvelusta suorittanut isä-Ville toukokuun lopulla. Kumpaakin haluttiin selvästi rankaista myös pakoon päässeiden Vernerin ja Jalmarin puolesta. Konradille rätkäistiin peräti kuolemantuomio, vaikka hänen ei millään tavoin voitukaan osoittaa osallistuneen sotaan. Ville sai viiden vuoden kuritushuonetuomion.Vähemmällä he tosin lopulta selvisivät.
Konradin pelasti se, että hän oli tunnettu kirjailija. Useat suomalaiset ammattiveljet, Juhani Aho huomattavimpana, laativat vetoomuksen, jonka johdosta asia käsiteltiin uudelleen. Tuomion perusteet todettiin riittämättömiksi ja Konrad vapautui joulukuussa. Sisällisotatuomioiden merkillisyyksiin kuuluu se, että syytettyjen joskus hamassa menneisyydessä tekemät teot ja yleinen "maine" saattoivat vaikuttaa rangaistuksiin. Konradin kohdalla tämä kyseenalainen menettely toimi hänen edukseen, osallistuminen itsenäisyysaktivistien toimintaan katsottiin syytetylle ansioksi.
Villekään ei joutunut kärsimään tuomiotaan kokonaisuudessaan, vaan pääsi suhteellisen pian ehdonalaiseen vapauteen.

 

aikaisempaa tarinaa: 

PIETARIIN JA PUNA-ARMEIJAAN

Toukokuun puolivälissä  Suomen sisällissota oli ohi. 16.5. valkoiset juhlivat voittoaan suurella paraatilla Helsingissä. Punaisista pääosa osa virui vankileireillä, muutama tuhat oli onnistunut pakenemaan Venäjälle. Siellä oleili tuolloin myös Verner Lehtimäki. Hänen liikkeistään ja toimistaan ei ole paljonkaan tietoja ennen loppukesää. Vapun aikoihin hän oli Pietariin tullut ja ilmeisesti asui Martan kanssa Snamenskajakadulla, mutta vilkkaalla liikekannalla Verner vaikuttaa olleen.

Kesäkuun alkupuolella hän käväisi Bujn pikkukaupungissa, jonne oli asutettu suomalaisia punapakolaisia entiseen sotavankileiriin. Mahdollisesti hän kävi siellä kahdestikin, mutta ei viipynyt pitkään kummallakaan kerralla. Sen jälkeen Verner liittyi Pietarissa puna-armeijan suomalaiseen pataljonaan. Ehkäpä hänen Bujn matkansakin olivat värväysreissuja. Ajatus uudesta vallankumousyrityksestä eli vahvana suomalaisten punapakolaisten keskuudessa, ja puna-armeijasta oli saatavissa sotaoppia. Moni kyllä liittyi armeijaan vain leivässä pysyäkseen sillä mahdollisuudet työnsaantiin Venäjällä olivat heikot. Bolsevikeille miehistötäydennys olikin tarpeen sillä sisällissota valkoisten kenraalien joukkoja vastaan oli käynnistymässä useilla rintamilla.

Samoihin aikoihin sai alkunsa Muurmannin Legioona,jonka jäseneksi ja jopa johtajaksi Verner parin kuukauden päästä oli päätyvä.  

 

SOTA JATKUU IDÄSSÄ

Vaikka Tampere oli menetetty, pysyi eteläinen Suomi vielä jonkin aikaa punaisten hallussa, ja junayhteys Turusta Viipurin kautta Pietariin oli toiminnassa. 8.4. Verner kohtasi Martan Riihimäellä, sinne ilmaantui Jalmarikin, ja kolmikko suuntasi Turkuun. Ilmeisesti tarkoitus oli vain hyvästellä veljesten sukulaiset, sillä jo seuraavana päivänä he nousivat Pietaria kohti lähtevään junaan. Martta jatkoi perille asti, mutta Verner ja Jalmari jäivät jonnekin välille liittyäkseen taistelujoukkoihin. Tai Jalmarista ei oikeastaan tältä ajalta paljoa tiedetä,hän saattoi lähteä maasta myös Ruotsin kautta.

Verner sen sijaan näyttää matkanneen seuraavat päivät vilkkaasti eteläisessä Suomessa junalla ja autolla. Ilmeisesti hänen matkansa kulki Helsingin, Hyvinkään, Lahden ja Kouvolan kautta Viipuriin. Tikkurilassa ammuttiin Vernerin ja Eino Rahjan kulkuneuvona ollut juna seulaksi, mutta miehet säilyivät ehjänä, kuten tarinan mukaan vaunussa ollut konjakkilaatikkokin. Viipurissa Vernerin kerrotaan luovuttaneen Tampereen pankeista takavarikoidun kullan Kullervo Mannerille. Luultavasti Manner nimitti samassa yhteydessä Vernerin "Karjalan rintaman ylipäälliköksi". Ylipäällikkyys tosin ei siinä vaiheessa suuria merkinnyt, sen enempää kuin Mannerin diktaattorinvaltuudetkaan. Punaisten sodankäynti oli enää pienten osastojen erillistä taistelua ilman keskitettyä johtoa.

Viipurin-Pietarin radalla käytiin kuitenkin päiväkausia kovaa taistelua. Kummallekin osapuolelle oli selvää, että se oli punaisten keskeinen vetäytymistie turvaan Venäjälle. Näihin mm. Kivennavalla käytyihin taisteluihin Vernerkin osallistui, vastassaan vanha tuttu, eversti Ausfeld. Kivennavan ja Viipurin taistelut käytiin 19.-24.4. Kun rata oli lopullisesti poikki, punaisten kansanvaltuuskunta pelastautui Viipurista laivalla Pietariin.

Joitakin punapäälliköitä kuitenkin palasi vielä Lahden seudulle johtaakseen sieltä päin vetäytyvä punakaartilaisia ja pakolaisjoukkoja. On mahdollisuuksien rajoissa, että Verner olisi ollut mukana vielä näissäkin toimissa. Kiirettä hänellä olisi kuitenkin pitänyt, Lahden suunnan taistelut kun käytiin välillä 26.-29.4.

 

 

aikaisempaa tarinaa...

 

SAARTORENKAAN LÄPI

Verner Lehtimäki jätti Tampereen aivan viime hetkillä ennen punaisten antautumista. Myöhään huhtikuun viidennen päivän iltana työntyi Näsijärven jäälle kymmenien rekien ja ratsukkojen saattue. Vernerin ja pispalalaisen Aatto Koivusen johdolla valkoisten linjojen läpi pyrkinyt joukko käsitti seitsemisensataa henkeä. 

Jo huhtikuun alkupäivistä asti valmisteltu saarron läpi livahtaminen onnistui. Pimeyden lisäksi joukkoa kenties suojasi myös sen suuruus. On hyvin mahdollista, että jotkut valkoisten vartijoista huomasivatkin matkalaiset, mutta vähälukuisina katsoivat parhaaksi olla asiaan sotkeentumatta. Tosin myös pienempiä porukoita poistui kaupungista samaan tapaan, jotkut myös Pyhäjärven kautta.

Vernerin ja Koivusen joukko teki matkaa kolme-neljä vuorokautta. Mouhijärven metsien läpi kiertäen se pääsi lopulta Vesilahdella omien pariin. Matkalla koetettiin tietysti välttää turhaa huomiota ja kaikenlainen rötöstely oli ankarasti kielletty. Muuan kaartilainen ei kielloista piitannut vaan nappasi erään talon pihasta mukaansa polkupyörän. Seurauksena oli kuolemantuomio. Kosketusta viholliseenkaan ei täysin vältetty, mutta kun valkoisten joukkojen pääosa oli toisaalla, kahakat jäivät pieniksi.

Sitkeät tarinat ovat nimenneet joukon johtajaksi näyttelijä Aarne Orjatsalon. Punaisten lääkintähuollossa toiminut Orjatsalo ei kuitenkaan mukana ollut, hän lähti kaupungista silloin kun junia vielä kulki. Sen sijaan Näsijärven yli lähteneessä joukossa Tampereelta pelastautui 16-vuotias kaartilaistyttö Tyyne Leivo. Oliko tämä tuleva ministeri ja suurlähettiläs (myöhemmältä nimeltään Leivo-Larsson) juuri Vernerin joukossa,sitä ei tarina kerro.

Vesilahdelle tultuaan porukka ilmeisesti hajaantui. Jotkut jatkoivat Toijalaan tai Viialaan, jotkut Urjalaankin. Viime mainittuihin lienee kuulunut Vernerin Konrad-veli. Vernerin itsensä sanotaan ilmaantuneen nuoremman veljensä Jalmarin kanssa Riihimäelle jo 8.4. Jalmari ei ollut läpimurtojoukossa mukana, vaan  toimi ilmeisesti piirityksen aikana jossain Tampereen eteläpuolella.

aikaisempaa tarinaa... 

PUNAISEN TAMPEREEN VIIMEISET PÄIVÄT

Aamuyöllä kolmantena päivänä huhtikuuta eversti Ausfeld käynnisti kaupunkialueen valtauksen. Punaisten vastarinta oli raivokasta, varsinkin naiskaartilaisten mainitaan taistelleen sinnikkäästi ja hurjasti. Seuraavana päivänä valkoiset kuitenkin jo ylittivät Tammerkosken.Viidennen päivän iltana livahti lähes tuhannen punaisen joukko Vernerin ja länsisuunnan puolustusta johtaneen Aatto Koivusen johdolla Näsijärven jäätä pitkin piirityksen läpi. Osa punaisista jatkoi vielä taistelua, ja vasta kuudes huhtikuuta katsotaan valtauksen päiväksi. Silloin antautui viimeinen, Raatihuoneelle linnoittautunut punaisten joukko, monet heistä naiskaartilaisia. Yksittäiset sala-ampujat tekivät vielä valkoisille kiusaa joidenkin päivien ajan, mutta punaisen Suomen lukko, ja samalla koko punakapinan selkäranka oli murrettu.

Viimeisten päivien ajalta on jäänyt elämään monenlaisia tarinoita, toiset tosia, toiset legendoja. Muuan tarina kertoo Vernerin ajaneen autollaan tahallaan alueelle,joka oli valkoisten ankaran tulen alla, kääntyneen siellä kaikessa rauhassa ja palanneen takaisin vahingoittumattomana mutta auto seulaksi ammuttuna. Tapauksesta on säilynyt niin monta versiota, että se vaikuttaa tosipohjaiselta. Manööverin tarkoitus lienee ollut osoittaa rintamasta hiippailleille miehille, että heitä paikoilleen hätistelevä päällikkö ei kaihtanut hengenvaaraa itsekään. Mahdollisesti ajelu tapahtui Hämeensillalla siinä vaiheessa, kun valkoiset eivät vielä olleet jokea ylittäneet, mahdollisesti jo aikaisemmin Messukylässä.

Toinen tunnettu tarina on "valkoisen lähetin tapaus". Kerrotaan, että punaisten päämajaan saapui valtaustaistelujen aikaan valkoisten puolelta lähetti tarjoamaan antautumismahdollisuutta. Verner, jota antautuminen ei lainkaan kiinnostanut, kuitenkin ampui miehen ennen kuin tämä ehti puhettaan päättää.Tästäkin jutusta on monia toisintoja, ja muutamia muitakin on ampujaksi mainittu. Tarinan uskottavuutta heikentää kovasti se, että valkoisten puolella ei tällaisesta lähetistä ole mitään tietoja. Toisaalta Gennadi Fish on ottanut tarinan Verneristä kertovaan kirjaansa. Fishin "Valaa" ei kuitenkaan voi mitenkään pitää dokumenttina, ja pelkkä huhu on hyvin voinut kelvata aineistoksi.

aikaisempaa tarinaa... 

VERNER JA MARTTA

Väärinmajan ja Lylyn taistelut pitivät varmaan rintamakomentaja Lehtimäen kiireisenä, mutta jäi hänelle aikaa yksityiselämäänkin. Tuolloin hän näet kohtasi 20-vuotiaan Martta Aution, ja alkoi pari vuotta kestänyt suhde.

Martta oli punakaartilainen hänkin, Juupajoen naiskaartin jäsen. Kenties hän oli nuoresta iästään huolimatta jopa juupajokisten naisten päällikkö, vaikka toisaalta on myös arveltu hänen toimineen tiedustelijana ja ratsulähettinä. Ainuttakaan valokuvaa ei Martasta punakaartilaisajaltaan ole löytynyt. Kertomusten mukaan hänellä oli räätälillä teetetty harmaa sotilaspuku, ja aseistuksenaan kiväärin ohella miekka. Viimemainittu ase saattaa viitata jonkinlaiseen päällikönasemaan, sillä sen tunnuksena miekkaa punakaartissa pidettiin. Säilyneiden aikalaiskuvausten ja Martan myöhemmin tunteneiden henkilöiden mukaan hän oli luonteeltaan mutkaton ja rempseä, mutta suuttuessaan suorastaan pelottava.

Martta oli suurenpuoleisen talon tytär Kuorevedeltä. Perhe oli jakautunut suhteessaan sisällissotaan, sillä isä oli aktiivinen ja jyrkkä valkoisten kannattaja, joka sodan jälkiselvittelyissä hankki itselleen kolkon lisänimen "Ampu-Kalle". Paikkakunnalla kerrotaan, että Kalle Autio koetti raivokkaasti jäljittää punaisten joukkoon lähtenyttä tytärtään, kulkien pistooli esillä uhkailemassa niissä mökeissä, joissa arveli asiasta jotain tiedettävän.

Martan ja Vernerin suhteen yksityiskohtia tältä ajalta ei tunneta. Tiettävästi Martta oli usein Vernerin mukana, kun tämä kulki rintamalla ja kaupungissa autollaan. Gennadi Fishin "Vala"-romaanissa Martasta kerrotaan, mutta tarinaa on muokattu varsin vapaasti, kirjan Martta mm. on kotoisin samalta seudulta kuin Verner. "Valan" mukaan Martta lähtee Tampereelta vasta Vernerin johtaman läpimurtojoukon mukana, osallistuu Alvettulan sillan taisteluun ja haavoittuu siinä vakavasti. Ainakin viimemainittu tapahtuma on varmasti Fishin sepitettä. On pikemminkin luultavaa, että Verner toimitti Martan pois Tampereelta jo ennen kaupungin jäämistä saarroksiin.

Joka tapauksessa Martta päätyi sodan jälkeen Venäjälle, ja tuli Vernerin jäljissä Muurmannin Legioonan pariin loppuvuodesta 1918. Myöhemmin he asuivat yhdessä Pietarissa, saattoivatpa jopa olla aivan virallisesti naimisissakin. Yhteiselämä kuitenkin päättyi marraskuussa 1919 Martan matkustaessa Suomeen, mistä hän ei enää päässyt Venäjälle palaamaan. Loppuelämänsä Martta vietti vanhoissa kotimaisemissaan Längelmäellä.

 

aikaisempaa tarinaa...

 

KALEVANKANKAAN KIIRASTORSTAI JA UUSI YLIPÄÄLLIKKÖ

Maaliskuun 28. päivä sattui vuonna 1918 kiirastorstaiksi. Tampereella ei kuitenkaan hiljennytty pääsiäisen viettoon, vaan heti aamusta käynnistyi valkoisten hyökkäys Kalevankankaalla. Ankaralla tykkitulella pohjustettuun ryntäykseen osallistui useita joukko-osastoja, suurimpana 2. jääkärirykmentti. Punaisten puolustusasemat olivat hyvät ja ampumatarpeita heillä riitti. Valkoiset kärsivät Kalevankankaan kiirastulessa koko siihenastisen sodan suurimmat tappionsa, yli tuhat miestä poistui riveistä kaatuneina tai haavoittuneina. Yksin jääkäreitä kaatui yli kolmekymmentä. Valkoisten joukoissa hyökkäsi myös ruotsalainen vapaaehtoisjoukko, Svenska Brigaden. Tähän 350-miehiseen joukkoon kuului muuan Olof Palme, myöhemmän samannimisen pääministerin setä. Palme kaatui Tampereella,ei kuitenkaan vielä Kalevankankaalla.

Vaikka Tampereen saarrettujen punaisten taistelutahto oli vielä hyvä, riitti Vernerillä itäsuunnan päällikkönä työtä pitää taistelijansa asemissaan. Joukot oli ryhmitetty useaan peräkkäiseen ketjuun, jotta taemmat miehet estäisivät etummaisten omavaltaiset vetäytymisyritykset. Silti päällikkö sai itse usein olla palauttamassa pakenevia porukoita linjaan, milloin suostutellen, milloin pistooli kourassa uhkaillen. Joidenkin tarinoiden mukaan paljon etulinjassa liikkunut Verner osallistui välillä suoranaisiin taisteluihinkin, joutuen jopa käsikähmään jonkun valkoisen puolen upseerin kanssa.

Kiirastorstain iltana lankesi Vernerin vastuulle koko punaisen Tampereen ylipäällikkyys. Punakaartin esikunnassa sattui outo räjähdys, jossa Hugo Salmela haavoittui kuolettavasti. On epäselvää, oliko kyseessä vahinko, attentaatti vai valkoisen tykistön täysosuma. Yhdeksän päivää oli Verner Lehtimäen ylipäällikkyys kestävä. Vastapelurikseen hän sai saksalaisen eversti Ausfeldin, jonka johdolla valkoiset 3.4. aloittivat varsinaisen kaupunkialueen valtauksen.

 

aikaisempaa tarinaa...

TAMPEREEN DIKTATORIOON JA MESSUKYLÄN HARJULLE

Kun punaiset olivat vetäytyneet pohjoiselta rintamaltaan Tampereelle, joukot ryhmitettiin puolustamaan kaupunkia. Myös päällikkötasolla tapahtui uudelleen järjestelyjä. Joitakin johtomiehiä houkutteli päällikönpaikkaa enemmän jo istumapaikka etelän junassa. Hugo Salmela jäi kuitenkin paikalleen ja sai myös ylipäällikkyytensä pitää. Hänen rinnalleen valittiin 21.3. pieni esikunta, jota myös "diktatorioksi" kutsuttiin. Nimitys kaiketi osoitti sitä, että tilanteen pahentuessa punakaartin sotilaallista toimintakykyä heikentävistä "kansanvaltaisista" toimintatavoista haluttiin sanoutua irti.

Uuden esikunnan kokoonpanosta on säilynyt ristiriitaisia tietoja. Valinta ei liene ollut aivan helppo, ja erilaisia esityksiä on jäänyt ajankohdan jo hiukan sekaviin asiakirjoihin. Ilmeistä on, että Verner Lehtimäki kuului diktatorioon, ja sai vastuulleen erityisesti itäsuunnan puolustuksen. Sieltä punaiset odottivat kovimman paineen tulevan, eivätkä lainkaan erehtyneet.

Pari päivää oli Vernerillä aikaa koota joukkoja Messukylän harjun asemiin, ennen kuin valkoisten hyökkäys toden teolla käynnistyi. Siinä riitti puuhaa, sillä vaikka Tampereella oli punakaartilaisia tuhatmäärin, ei rintamalle lähtijöitä ollut helppo löytää. Ymmärrettävästi kaupungissa tarjolla oleviin vartiointi- yms. tehtäviin  oli enemmän pyrkimystä kuin rintaman hengenvaaraan ja tylyihin olosuhteisiin. Varsinkin moni tamperelainen oli sitä mieltä, että ainakin yöksi oli parempi tulla kotiin kuin kärvistellä ankarissa kevättalven yöpakkasissa. Suoranaisia karkureita ja piileskelijöitä riitti myös, yhä enemmän.

Näistä vaikeuksista huolimatta jonkinlainen karaistunut vastuunkantajien joukko oli punakaartissa seuloutunut esiin, sillä Messukylässä valkoiset kohtasivat aivan toisenlaisen vastuksen kuin aikaisemmin. Hyökkääjät kärsivät suuria miestappioita ja joutuivat monesti jättämään jo valtaamansa asemat punaisten yltyessä vastaiskuihin.Vasta monen päivät edestakaisin aaltoilleiden taistelujen jälkeen valkoiset saivat työnnetyksi punaiset puolustajat harjulta. Hyökkääviä osastoja johtivat eversti Wetzer, jääkärikapteeni Nordenswan ja jo Väärinmajalla Verneriä vastassa ollut ruotsalaiskapteeni Ekström.

27.3. Verner sai perääntyvät joukkonsa järjestetyksi uudelleen asemiin Kalevankankaan itäreunaan. Siellä käynnistyi seuraavana päivänä,kiirastorstaina, koko sodan suurin taistelu.

 

aikaisempaa tarinaa...

SUURHYÖKKÄYS JA JOUKKOPAKO

Maaliskuun puolivälissä punaiset tekivät Tampereen seudun pohjoisella rintamalla laajan hyökkäyksen kohti Vilppulaa ja Mänttää. Hyökkäys alkoi 12.3., ja siihen osallistui ehkä jopa 10 000 miestä. Lylyn esikunnassa päällikkönä toiminut Verner Lehtimäki oli operaatiossa keskeisesti mukana, mahdollisesti yksi sen suunnittelijoistakin.

Punaisten toiminta oli ainakin paikoin määrätietoista ja valkoiset joutuivat tiukoille. Jotkut valkoisen puolen muistelijat kertovat rintaman murtumisen olleen lähellä. Mutta hyökkäyksen terä tylsyi pian. Laajalle alueelle hajotettujen joukkojen yhteydenpito ei oikein toiminut. Huhut ja paniikkimieliala levisivät helposti, ja ilmeisesti valkoiset onnistuivat lietsomaan niitä omilla harhautusviesteillään. Ja kun kuri ei ollut punaisten vahvimpia puolia, alkoi esiintyä omavaltaista irrottautumista taistelusta. 17.3. oli jo käynnissä kova liikenne taaksepäin kohti Tamperetta. Paikoin silti vielä taisteltiin, muun muassa aiemmin mainitun Nenosen kartanon Väärinmajan kylässä valkoiset saivat lopullisesti haltuunsa vasta 18.3.

Valkoiset yrittivät saartaa perääntyviä punaisia ja katkaista pakotien. Eräänlaisena punaisten torjuntavoittona voidaan siten pitää Oriveden aseman takaisinvaltausta 18.3., sillä se piti peräytymistien auki. Punaisten menestys Orivedellä perustui erityisesti panssarijuniin. Tunnetuin panssarijunapäällikkö on Mikko Kokko, mutta on mahdollista, että  myös Verner olisi kuulunut Oriveden panssarijunailijoihin. Vastaavanlaisissa, vetäytymistä turvaavissa viivytystaisteluissa Verner touhusi vielä seuraavana päivänä Korkeakoskella. 20.3.punaiset olivat käytännössä kokonaan vetäytyneet pohjoisrintamalta Tampereen Messukylään.

 

...aikaisempaa tarinaa:

BRITTIDIPLOMAATTEJA RINTAMAN YLI

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Verner sai Lylyn esikunnan johtajana hoitaakseen poikkeuksellisen tehtävän. Tampereelle oli saapunut nelisenkymmentä englantilaista Pietarin suurlähetystöstä. He pyrkivät pohjoisen kautta Ruotsiin matkustaakseen sieltä kotimaahansa. Punainen kansanvaltuuskunta oli antanut luvan rintaman ylitykseen, ja myös valkoisten ylimmän johdon suhtautuminen oli myönteinen, mutta ongelmatonta rintaman läpi pääsy ei ollut. Neljä brittiä, Verner ja muuan toinen punaisten edustaja lähtivät ratsain ottamaan neuvottelukosketusta valkoisiin.Tilanne johti aluksi ammuskeluun,kun ratsastajien valkoinen lippu ei erottunut lumista maisemaa vasten, ja brittien kuljettama Englannin lippu taas näytti valkoisista epäilyttävän punavoittoiselta. Neuvotteluyhteys kuitenkin saatiin, ja monenlaisten mutkien jälkeen diplomaattijoukko pääsi kuin pääsikin 7.3. valkoisten puolelle ja jatkamaan matkaansa edelleen.

Brittiryhmän johdatti Tampereelle August Wesley, punakaartin pääesikunnassa toiminut amerikansuomalainen. Korkeasta asemastaan huolimatta Wesleyhyn kohdistui epäilyjä vastapuolen hyväksi vehkeilystä (ehkei aivan aiheettomiakaan), ja oli vähällä, ettei häntä pidätetty juuri tällä Tampereen matkallaan.

Kiinnostavaa on, että kolme rintamanylityksen järjestelyihin keskeisesti osallistunutta henkilöä tapasivat jo samana syksynä uudelleen, tällä kertaa Vienanmeren äärellä Muurmannin Legioonaa organisoitaessa. He olivat Verner, Wesley ja Englannin  sotilasasiamies eversti Thornhill. Näistä Lylyn tapahtumista lienevät myös saaneet alkunsa väitteet, että Verner Lehtimäellä olisi ollut jotain salaperäisiä suhteita Englannin tiedustelupalveluun. Mitään sen kummempia todisteita asiasta ei kuitenkaan liene olemassa.

 

....aikaisempaa tarinaa:

 

VÄÄRINMAJAN RINTAMAPÄÄLLIKKÖ

Helmikuun 17. päivänä Vernerin ratsujoukko saapui Tampereelle, jatkaakseen muutaman päivän jälkeen matkaa pohjoiselle rintamalle. Siellä oli lopulta edessä totista sotimista.

Turun ratsujoukon tulikasteen paikaksi tuli Väärinmajan kylä, joka sijaitsee kymmenkunta kilometriä länteen Vilppulasta. Vilppulan seudun taistelut olivat kovia ja verisiä, eikä Väärinmajan suunta ollut poikkeus. 21.-24.2 punaiset koettivat vallata valkoisten hallussa olleet Nenosen ja Seppälän talot. Vernerin kumppaneina hykkäystä johtivat helsinkiläinen komppanianpäällikkö Mikko Kokko ja venäläinen tykistöupseeri Sosunov.  Komppanianpäälliköiden välit olivat viileänpuoleiset,mm. siksi että Verner oli aikaisemmin kovasanaisesti moittinut Kokkoa Väärinmajan kaupan ryöstöstä. Kokko saavutti myöhemmin melkoista mainetta panssarijunan päällikkönä.

Punaiset onnistuivat saamaan Nenosen haltuunsa, mutta menettivät sen taas, ja tappiot olivat suuret. Vernerin ratsukomppania hupeni niin, että kahdeksastakymmenestä miehestä lopulta vain parikymmentä oli taistelukelpoista. Tappioita aiheutti valkoisten tulen ohella kova pakkanen ja eräiden, tosin ristiriitaisten tietojen mukaan myös itse aiheutettu räjähdysonnettomuus. Kerrotaan joidenkin löytäneen suutarina pudonneen ”pomminheittimen” ammuksen ja tuoneen sen omien joukkojen keskelle, missä se sitten räjähti suurta tuhoa aiheuttaen.

Pieneksi kutistunut komppania lähti Jalmarin johdolla Turkuun täydennystä hankkimaan, ja palasi vasta maaliskuun alkupuolella. Jalmarin johtoon se sitten jäikin, sillä Vernerille lankesi isompia tehtäviä. Hän jäi Väärinmajalle rintamapäälliköksi, ja sai kuin saikin uudelleen vallattua Nenosen kartanon. Parin päivän kuluttua hänen komennossaan ollut helsinkiläispataljoona päätti kuitenkin omavaltaisesti lähteä lomille, ja kalliisti hankituista asemista oli taas luovuttava.

Taistelut Väärinmajalla jatkuivat vielä kolmisen viikkoa, ja Verner nimitettiin niiden loppuvaiheissa koko pohjoisen rintaman ylipäälliköksi. Hänen komentopaikkansa oli tuolloin Lylyssä. Miehistön innokas pyrkimys lomille oli päällikön huolena jatkuvasti, kuten käy ilmi valkoisten salakuuntelijoiden 28.2. muistiin merkitsemästä Vernerin puhelusta. Hän puhuu ilmeisesti Jalmarille Turkuun:  ”Täällä menee pikkuhiljaa. Kun vaan saatais miehiä lisää. Turkulaiset ovat kunnostautuneet rintamalla. Sano miehille, etteivät he pääse heti lomalle. On tähän asti sanottu, että heidät lähetetään vain muutamaksi päiväksi rintamalle ja ne tahtovat sitten heti pois. Palkat maksetaan kyllä luettelojen mukaan.”

 

 

.......aikaisempaa tarinaa:

TURUN RATSUJEN ENSIMMÄISET SOTATOIMET

Sisällissodan tarkkana alkamisaikana mainitaan yleensä tammikuun 26. päivä. Vernerin ratsuosasto pääsi tai joutui sotatoimiin kuitenkin vasta helmikuussa, aluksi Uudessakaupungissa, missä mitään todellista taistelua ei lopulta edes syntynyt.
Ennen Tampereelle lähtöään, mikä tapahtui 14.2., Turun ratsut ilmeisesti myös käväisivät ainakin Rauman suunnalla, ja osallistuivat kahakoihin Porin-Tampereen radan varrella.
 
Vaikka Uudessakaupungissa ei taisteltu, on episodi muista syistä kertomisen arvoinen.

Tammikuun lopussa Uudenkaupungin pieni mutta terhakka suojeluskunta sai venäläisen sotaväen lähtemään kaupungista, vaikka ei onnistunutkaan riisumaan sitä aseista. Kaupunkiin kerääntyi lähiseuduilta satoja suojeluskuntalaisia, ja siitä tuli hetkeksi valkoisten hallitsema pesäke muutoin punaisten komennossa olevalla lounaisrannikolla. Uudenkaupungin valkoisten hyökättyä 3.2.Vehmaan työväentalolle lähti Turusta ja muiltakin paikkakunnilta punaisia kaupunkia valtaamaan. Tässä joukossa oli Vernerin ratsuosastokin mukana. Punaisten hyökkäys eteni hitaanlaisesti, kaupunkiin he tulivat vasta 11.2.  Taistelua ei kuitenkaan syntynyt, sillä valkoiset olivat katsoneet punaisten ylivoiman liian suureksi ja vetäytyneet kaupungista.

Uudenkaupungin historian kirjoittaneen Kyösti Kaukovallan mukaan punaiset murhasivat kaupungissa helmikuun aikana seitsemän ihmistä. Valtiorikosasiain tiedusteluosaston Luettelo C lokakuulta 1918  väittää Verner ja Jalmar Lehtimäen osallistuneen "muun muassa Uudenkaupungin ryöstöihin ja murhiin". Kaukovalta ei heitä kuitenkaan lainkaan mainitse, sen paremmin kuin punaisesta terrorista 1966 kirjoittanut Paavolainen. Myöskään Kimmo Lehtimäen Punapäällikkö-kirjan mukaan näyttöä veljesten tai ylipäänsä turkulaisten osuudesta Uudenkaupungin murhiin ei löytynyt. Mikäli murhaväitteessä olisi perää, ainoa kyseeseen tuleva tapaus olisi metsävartija Väinö Jaakkolan ampuminen ja kauppa-apulainen J. Ahlbergin haavoittaminen. Heidät haettiin Kaukovallan mukaan piilopaikastaan piirimielisairaalasta ammuttaviksi helmikuun 11. päivän iltana.

Verneriä ja Jalmaria ei missään muussa tapauksessa ole yhdistetty vastaavanlaisiin terroritekoihin. Sen sijaan on useitakin viitteitä siitä, että he pyrkivät niitä estämään ja olivat muutenkin kurin ja järjestyksen miehiä. Vaikea on ymmärtää, miksi he juuri tällä kertaa olisivat murhamiehiksi ryhtyneet. Kaikki muut Uudenkaupungin murhat tapahtuivat vasta, kun Turun ratsut olivat jo siirtyneet Tampereelle ja sitä kautta Vilppulaan.

Uudessakaupungissa Vernerin joukkoon liittyi räätäli Kaarlo Valli. Valli oli kynämiehiä, ja kirjoitti myöhemmin useita kirjoja sotatapahtumista, käyttäen aineksina myös Vernerin persoonaa ja vaiheita. Erityisesti vallin ”Liekeissä”-romaanin päähenkilö Hannes Valtimo on ilmetty Verner Lehtimäki, joskin aika lailla idealisoituna.

 

.......aikaisempaa tarinaa:

VUOSI VAIHTUU, SOTA ALKAA

 6.12. Suomi julistautui itsenäiseksi ja kuukauden sisään itsenäisyys alkoi saada tunnustuksia ulkovalloilta. Nuoren valtion ensikuukausia leimasivat lakot ja levottomuudet, ryöstely ja paikalliset pyssykahakat. Niiden kautta edettiin kohti punaisten ja valkoisten maanlaajuista välienselvittelyä, joka tosimielessä alkoi tammikuun lopulla.

Punakaartit järjestäytyivät joulukuussa valtakunnalliseksi Suomen Punaiseksi Kaartiksi. Kaartin ylipäällikkönä oli alkuvaiheessa Ali Aaltonen, lehtimies ja entinen Venäjän armeijan luutnantti. Aaltonen oli Japanin sodan veteraani, ja oli ehtinyt sotilasurallaan osallistua kapinaankin. Valkoisten tukialueeksi muodostui Etelä-Pohjanmaa ja ylipäällikkö oli tunnetusti Mannerheim. Joulukuun lopulla aloitettiin Vimpelissä päällystökoulutus, kouluttajina Saksasta palanneita jääkäreitä. Kumpikin puoli aseistautui minkä pystyi. Valkoisille saapui aselähetyksiä Saksasta, punaiset saivat niitä Suomessa olevilta venäläisiltä joukoilta ja myös aatetovereilta Pietarista.

Mahdollisesti myös Verner osallistui tuohon aikaan asehankintaan. Ainakin Gennadi Fish kertoo ”Vala”-romaanissaan hänen käyneen Pietarissa tällä asialla, tuloksena 20 revolveria. Fishin mukaan matkakumppanina oli itse ylipäällikkö Aaltonen, jonka hankinnat kuitenkin painottuivat lähinnä viinaksiin. Aaltosen Pietarin-matka ainakin on tosiasia, ja ajoittunee tammikuun alkupuoliskolle. Totta lienee myös hänen juopottelunsa, jolla hän sinetöi pikaisen vapauttamisensa ylipäällikön tehtävästä. Merkittävin tai ainakin tunnetuin punaisten asehankinta oli  Rahjan veljesten kuuluisa  asejuna, joka saapui Suomeen tammikuun lopussa, sodan jo alettua. Tästä kertoo Antti Tuurin 2006 ilmestynyt romaani Suuri asejuna Pietarista.

Varsinaisen sotatiensä Verner Lehtimäki aloitti ratsukomppanian johtajana. Tämän ”Turun ratsuina” tunnetun joukko-osaston perustamisvaiheista ei ole säilynyt tarkkoja tietoja, mutta sen taustayhteisönä lienee ollut Raunistulan työväenyhdistys Tarmo. Epäilemättä osaston ydinjoukko koottiin jo ennen suurlakkoa ja on muodostanut aiemmin kuvatun,marraskuisia viljatakavarikkoja toimittaneen joukon (kts. alla). Suurlakon päätyttyä tosin hevoset lienee jouduttu joksikin aikaa palauttamaan varsinaisille omistajilleen.

Raunistula oli tuolloin pääasiassa työväestön asuttama Turun esikaupunki, nopeasti kasvanut ja hurjamaineinen kulmakunta, jossa punahenki on varmasti elänyt vahvana. Raunistulan punakaartiin kuului muiden ohella naiskomppaniakin, jota kutsuttiin ”Maariankaartiksi” tai ”Housukaartiksi”.

Vernerin ratsuosastoon on kyllä voinut kerääntyä väkeä laajemmaltakin alueelta, ja ainakin sodan aikana siihen liittyi myös toispaikkakuntalaisia.Sotatapahtumat etenivät aluksi varsin verkkaan, ja ensimmäiset varmat tiedot Vernerin ratsujoukon sotatoimista ovat vasta helmikuulta.  

 

.......aikaisempaa tarinaa:

 

RAUNISTULAN RATSUMIESTEN TAKAVARIKKORETKI LAKKOSYKSYNÄ

Vernerin ensimmäinen toimenpide, josta löytyy selkeä dokumentti, on suurlakon aikainen elintarvike- ja asetakavarikkoretki lähipitäjiin. Ruskon pappi K.F. Wihtinen kirjoitti 1920 kuvauksen kapinatapahtumista kotiseudullaan, ja kertoo mm. kuinka Ruskolle saapui 16.11. johtama ”kiristys- ja ryöstöjoukko Maarian Raunistulasta”,johtajinaan  Verner ja Jalmar Lehtimäki, ”ja oli heitä 23 miestä, kaikki ratsain, joukossa ryssän sotilaita 5 kappaletta.”

Wihtinen kertoo yksityiskohtaisesti, kuinka joukko kierteli Ruskon taloissa, aloittaen Munittulan Kallentalosta, missä toinen päälliköistä uhkasi talon nuorta isäntää revolverilla. Seuraavan oli vuorossa saman kylän Antintalo, mistä jatkettiin kirkonkylän Nissille. Kaikkiaan joukko vaati noin kymmenestä talosta tai kartanosta, sekä paikallisesta meijeristä elintarvikkeita, jotka omistajien oli itsensä kuljetettava Maarian elintarvelautakunnan haltuun. Elintarvikkeiden pakkoluovutus oli periaatteessa lain mukainen toimi, josta hallitus oli jo kesällä antanut määräyksen, ja määrittänyt maksettavan hinnankin. Kuntien elintarvikeasiamiehillä ei vain ollut keinoja saattaa määräystä toteen, jos omistajilla ei itsellään luovutushaluja ollut. Lakkotilanteessa punakaartit ryhtyivät kärkkäästi määräyksen toimeenpanijoiksi, joskin vain itse ottamillaan valtuuksilla. Samalla hoidettiin kyllä muitakin asioita, kuten aseiden takavarikointia kaartien omiin tarpeisiin. Kankaisten kartanosta Raunistulan punaiset niitä saivatkin, mutta tieto takavarikkoretkestä oli Wihtisen mukaan levinnyt paikkakunnalle etukäteen, ja useimmissa taloissa oli piilotettu arvoesineet ja mahdolliset aseet.

Vaikka Wihtinen painottaa Vernerin joukon käyttäytyneen uhkaavasti ja röyhkeästi, ei mitään varsinaisia väkivaltaisuuksia hänen kuvauksensa mukaan kuitenkaan tapahtunut. Muuatta Tuurin isäntää joukko etsiskeli, mahdollisesti kovistellakseen häntä torpparinsa häädöstä. Isäntää ei kuitenkaan löydetty, ja kun hän jo seuraavana päivänä kiirehti perumaan häädön, ei asiasta seurannut muuta. Agronomi Fredrik Aminoff pidätettiin ja vietiin Raunistulan poliisikamariin. Ilmeisesti hänet sieltä kuitenkin melko pian vapautettiin, koskapa ennätti liittymään valkokaartiin ja kaatui myöhemmin Lavialla.

Takavarikkoretken suunnitelmallisuuteen ja kurinalaisuuteen viittaa myös se, että pappila, mistä viljan luovutus oli asianmukaisesti hoidettu, ei kuulunut vierailukohteisiin.

Ruskolta Verner vei joukkonsa seuraavana päivänä Vahdolle, josta 18.11. jatkettiin Liedon Nautelan kartanoon ja sitä tietä takaisin Raunistulaan.

Saman tapahtuman, joskin muutetuin nimin ja selvästi yksityiskohtia lisäillen, kuvaa myös Gennadi Fish ”Vala”-romaanissaan. Fishin kirjassa Martta, Vernerin myöhempi naisystävä, astuu kuvaan mukaan tässä vaiheessa. Hän on erään takavarikkokierroksen kohteena olevan talon tytär, ja heidän rakastumisensa tapahtuu juuri tässä yhteydessä. Talo on vieläpä sama, jonka paimenpoikana Verner aikoinaan oli saanut kärsiä kovaa kohtelua. Isonpuoleisen talon tytär Martta todellisuudessakin oli, mutta hänen kotinsa sijaitsi Kuorevedellä, eivätkä Verner ja Martta liene tavanneet ennen kuin keväällä 1918 Tampereella.

Fishin mukaan Verner piti suurlakkoa vallankumouksen alkuna, ja oli syvästi pettynyt ja vihainen, kun tositoimiin ei sitten ryhdyttykään. Lakko lopetettiin 19. marraskuuta, ja siihen oli vallankumousmielistenkin toistaiseksi tyytyminen. Lopettamispäätökseen lienee eräiden työväenliikkeen saamien poliittisten myönnytysten lisäksi vaikuttanut se, että aseita punakaarteilla ei vieläkään ollut kuin nimeksi. ”Lakko loppuu, vallankumous jatkuu” julisti Vallankumoukselinen keskusneuvosto kuitenkin enteellisesti.

 

.......aikaisempaa tarinaa:

MARRASKUU 1917 - VALLANKUMOUS PIETARISSA, SUURLAKKO SUOMESSA

Marraskuun 7. päivänä varhain aamuyöllä bolsevikkeja kannattavat sotilaat valtaavat Trotskin käskystä Pietarin ministeriöt ja muut merkittävät keskukset. Näin käynnistyy tapahtumasarja, joka tunnetaan "Lokakuun vallankumouksena". Venäjällä elettiin tuolloin vanhan juliaanisen kalenterin mukaan, ja siinä oltiin ehditty vasta lokakuun loppupuolelle.

Tätä kaappausta torjumaan ei valtionhoitaja Kerenski enää kykene haalimaan riittävästi uskollisia. Vielä saman päivän iltana punaiset valtaavat Talvipalatsin, jota naissotilaat turhaan koettavat puolustaa.

Yleisvenäläisen neuvostojen kongressin kokouksessa bolsevikit julistavat Neuvostovaltion perustetuksi. Se käy helposti, vaikka heillä ei enemmistöasemaa olekaan, sillä muut edustajat ovat protestoineet marssimalla ulos istuntosalista. Johtopaikalle astuu Vladimir Iljitsh Lenin.

Viimeistään tuolloin, luultavasti jo vähän aiemminkin, Vauxhallin autotehdas lopettaa myyntitoimintansa Pietarissa. Mitkä Vernerin toimet vallankumoukseen liittyen sitten ovat olleetkin, hän suuntaa matkansa pikaisesti koti-Suomeen, Turun Raunistulaan. Siellä tapaamme hänet jo noin viikkoa myöhemmin suurlakon aikaisella takavarikkokomennuksella vasta perustetun ratsuosastonsa johdossa.

Ennen Suomeen lähtöään Verner on ehtinyt tehdä yksityisluontoisiakin hankintoja. Hänen isänsä sisällissodan jälkeisestä kuulustelupöytäkirjasta ilmenee näet, että Vernerin vanhempien kotoa on löytynyt Vauxhallin Pietarin johtajalta ostettu "englantilaiskuosinen majavannahkainen turkki" ja muutakin Pietarista ostettua tavaraa. Ilmeisesti johtaja Arnold on lähtiessään myyskennnellyt liikoja kamppeitaan pois edulliseen hintaan. Isä-Villeä kuulustelleet valkoiset tietenkin pitivät tavaroita Suomen kapinapuuhissa ryövättyinä, mutta onnekseen Villellä oli esittää todisteet niiden alkuperästä.

Suomessa tapahtumat etenevät verkkaisempaan tahtiin kuin Venäjällä. Tosin sattumoisin samalle päivälle kirjataan eräs tuon ajanjakson tunnetuimmista yksittäisistä väkivallanteoista. 7.11. punakaartilaiset ja venäläiset matruusit murhaavat Suomen rikkaimpana miehenä pidetyn Alfred Kordelinin Mommilassa.

Kahta päivää myöhemmin Suomessakin perustetaan Vallankumouksellinen keskusneuvosto.Kun sen vaatimukset eivät kuitenkaan eduskunnassa mene läpi, alkaa marraskuuun puolimaissa  suurlakko. Viisipäiväisen lakon ja sen aikaisten elintarviketakavarikkojen yhteydessä esiintyy runsaasti väkivaltaisuuksia, ja vaikka sen jälkeen vielä palataan levottomaan rauhantilaan, lakko on jo selvä sisällissodan alkusoitto. Ensimmäiset dokumentoidut tiedot Vernerin osuudesta Suomen sisällissotatapahtumiin ovat juuri tuolta ajalta. Niistä myöhemmin...

.......aikaisempaa tarinaa:

ALKUSYKSY 1917 – VALLANKUMOUKSEN AATTOHETKET

Syyskuussa Venäjän väliaikainen hallitus joutui hyökkäyksen kohteeksi vaihteeksi poliittisen kentän toiselta laidalta, kun armeijan ylipäällikkö Kornilov yritti kaapata vallan. Tämänkin kumousyrityksen hallitus sai vielä torjutuksi. Pian sen jälkeen se julisti Venäjän tasavallaksi,Kerenskin jatkaessa valtionpäämiehenä ja nyt myös armeijan ylipäällikkönä. Mutta kauan ei hänen valtansa enää ollut jatkuva. Bolsevikit vahvistivat asemiaan työläis- ja sotilasneuvostoissa ja valmistautuivat määrätietoisesti uuteen yhteenottoon.

Myös Suomessa levoton tilanne jatkui elintarviketilanteen vain pahentuessa ja työttömyyden lisääntyessä. Venäjän armeijan laajat linnoitushankkeet keskeytettiin, samoin loppuivat Suomen taloutta piristäneet armeijan sotatarvikeostot. Moni jäi näistäkin syistä työtä vaille.

Lokakuun alussa pidettiin uudet eduskuntavaalit. Jos Kerenski oli toivonut eduskunnan hajottamalla hillitsevänsä Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä,hän sai pettyä, sillä itsenäisyysmielisten osuus uudessa eduskunnassa oli aikaisempaa suurempi. Sosialidemokraatit menettivät aiemman enemmistönsä ja saivat tyytyä 92 edustajanpaikkaan. Se oli tietenkin omiaan herättämään katkeruutta ja lietsomaan kumousmielialaa.Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen Ammattijärjestö julistivat punakaartien perustamisen tarpeelliseksi.

Lokakuun lopulla tapahtui Suomen ja Venäjän pelilaudalla pari siirtoa, jotka vahvasti ennakoivat pelin myöhempää kulkua. 21.päivänä puksutteli veturi numero 293 Suomesta Pietariin muassaan piilopaikkansa jättänyt, valepukuinen Vladimir Iljitsh Lenin. Kymmenisen päivää myöhemmin saapui Saksasta Vaasan vesille rahtilaiva Equity. Sillä oli lastinaan kuutisentuhatta kivääriä ynnä muuta sotamateriaalia, ja matkustajinaan ensimmäiset kotimaahan palaavat jääkärit, tosin vasta kahdeksan miehen ryhmä.

Pitkään ei Vernerikään enää Vauxhallin rattia Pietarin kaduilla pyörittelisi...

 

.......aikaisempaa tarinaa:

LEVOTTOMUUKSIEN KESÄ 1917

Venäjän väliaikaisen hallituksen ote vallasta ei ollut kovinkaan vankka, ja sen tilanne oli tukala. Kansalaiset vaativat leipää ja rauhaa, ja kun ei niitä ollut tarjota, ääriliikkeiden kannatus kasvoi. Sota sujui huonosti ja valtakunta alkoi osoittaa hajoamisen oireita.  Heinäkuussa bolsevikit yrittivät vallankaappausta, mutta hallituksen joukot onnistuivat kukistamaan hankkeen ja Lenin joutui pakenemaan maasta.

Suomessa eduskunta pyrki vahvistamaan asemaansa Venäjän hallitsijaan nähden nk. valtalailla. Vastavetona väliaikainen hallitus puolestaan hajotti eduskunnan.

Kesällä lakkoiltiin laajasti, niin maatyöläiset kuin poliisitkin ajoivat tavoitteitaan työtaisteluilla, eivätkä väkivaltaisuudet olleet lakkojen yhteydessä harvinaisia. Myös elintarvikepula sytytti mellakointia, tunnetuimpiin tapauksiin kuuluu Turun voimellakka elokuussa. Suojeluskunnat ja työväen järjestyskaartit pyrkivät estämään hulinointia, mutta eivät suinkaan aina pysyneet tilanteissa puolueettomina. Niistä kehittyivät aikanaan sisällissodan taistelevat osapuolet, puna- ja valkokaarti.

Verner oleskeli edelleen Pietarissa, mutta hänen osallisuudestaan esimerkiksi heinäkuiseen vallankaappausyritykseen ei ole tietoa. Erään, melko epävarman lähteen mukaan hän olisi kesän aikana yrittänyt toimittaa Suomen punaisille Venäjältä aseita ja satuloita, jotka kuitenkin päätyivät valkoisten haltuun. Aseiden hankinta olisi sinänsä hyvinkin uskottavaa, sillä työväenkaarteilla oli kättä pidemmästä ankara pula. Jos juttu pitää paikkansa, niin satuloiden hankintayritys viittaisi siihen, että ajatus ratsujoukon perustamisesta oli syntynyt jo tuolloin.

 

 

.......aikaisempaa tarinaa:

VALLANKUMOUSKEVÄT 1917

 Vaikka Suomen sisällissota, käytiin vuoden 1918 kevätpuolella, lähtivät sen tapahtumat käyntiin jo edellisenä vuonna. Merkittävä sysäys oli maaliskuun vallankumous Pietarissa. Tyytymättömyys tsaarin hallintoon oli kytenyt vuosia ja leimahtanut ajoittain kapinoiksikin. Nyt se puhkesi elintarvikepulan ja sotaväsymyksen lietsomana rajuiksi mellakoiksi, joita ei enää kyetty tukahduttamaan kasakkaruoskilla eikä kuularuiskuillakaan. 15 maaliskuuta tsaari Nikolai II luopui vallasta ja alkoi lyhyt väliaikaisen hallituksen aika.

Verner Lehtimäki oli tuolloin Pietarissa työssä kymmenientuhansien muiden suomalaisten tavoin. Suomalaisten joukossa oli kovia sosialisteja, joista monet osallistuivat vallankumoukselliseen toimintaan heti alusta asti. Tunnetuimpiin pietarinsuomalaisiin vallankumousmiehiin kuuluvat Rahjan veljekset, joista Eino Rahja esiintyy Punainen ratsumies-sarjakuvassakin. Myös Verner on itse kirjoittanut osallistuneensa Venäjän vallankumoukseen, mutta ei kerro tarkemmin miten ja missä vaiheessa. Maaliskuun tapahtumien ja varsinaisen lokakuun vallankumouksen lisäksi katutaisteluita käytiin ainakin heinäkuussa ja syyskuussa. Kljatwa-kirjassa, joka osittain perustuu Vernerin todellisiin vaiheisiin, kerrotaan hänen kuljettaneen vallankumouksen aikaan autolla haavoittuneita. Mitään varsinaisia dokumentteja hänen toimistaan tänä aikana ei ole löydetty.

Maaliskuinen vallankumousmieliala levisi myös Suomessa olevan venäläisen sotaväen keskuuteen, ja kymmeniä upseereita ammuttiin ennen kuin tilanne rauhoittui. Venäjän väliaikainen hallitus halusi osoittaa Suomelle myötämieltä ja kumosi niin helmikuun manifestin kuin muutkin tsaarinhallinnon säätämät ”sortopykälät”. Suomeen muodostettiin uusi senaatti, jonka johtoon tuli sosialidemokraatti Oskari Tokoi. Oskarin ja Vernerin kohtalot tulivat sittemmin sivuamaan toisiaan hyvinkin merkittävästi.

Vernerin Konrad-veli pääsi huhtikuussa palaamaan kotimaahan Yhdysvalloista, jonne hän oli pari vuotta aiemmin paennut Venäjän viranomaisia. Kansanedustaja Konrad Lehtimäki oli näet paitsi työväenaatteen mies, myös kiivas itsenäisyyden puolestapuhuja. Eikä hän tyytynyt pelkkiin puheisiin, vaan oli ollut mukana myös aktivistien salaisessa toiminnassa.

 

 

©2019 layout1 - suntuubi.com